Uusien innovaatioiden nerokkuudesta
Miten minä aloitan vapaa-päiväni aamun? Laitan radion päälle ja jatkan sängyssä makaamista. Silmät ovat jo auki, näen puiden oksat ja harmaan syystaivaan, sekä silloin tällöin muutaman linnun halkovan taivaan kantta. Lauantai aamuisin radiossa keskustellaan kirjallisuudesta ja kuunnellaan suuria solisteja. Samalla voi tehdä tulet ja keittää puuron. Kun puuro ja mysli on kammettu alas kurkusta, kahvi on laitettava päälle ja kaivettava tupakit esiin. Sitten avaan kannettavan ja alan kirjoittaa jotakin, jonka tuonnempana pistän eetteriin. Aika pian tekee mieleni lukaista Sanomalehtien verkkojulkaisut ja sähköpostit, sekä avata Facebook.
***
Muutama vuosi sitten meillä ei ollut vielä tietokonetta - tai ainakaan internettiä. Aamu kului ehkä television parissa. Minulle ei ole koskaan luettu satuja, ja siksi en kai ole niitä osannut edes kaivata. Aikuisiällä olen kuitenkin alkanut nauttia kuunnelmien kuuntelemisesta erityisen paljon. Sehän on nerokas viihteen muoto, siitäkin syystä että se aktivoi kuuntelijan mielikuvitusta – ainakin omaani merkittävästi enemmän kuin jos katsoisin saman asian televisiosta. Kirjoilla on tuo lyömätön etu, että ne vaikuttavat jokaiseen kokijaansa eri tavalla, visuaalinen kokemus täytyy olla eri jokaiselle, koska muistimme ovat toisin rakennetut. En väitä, etteikö elokuvan katsominen aiheuttaisi katsojassaan subjektiivisia kokemuksia, vaan kirja jättää mielestäni enemmän mielikuvitukselle varaa henkilökohtaiseen tulkintaan.
***
Me suomalaiset olemme hyvin erikoinen kansa. Osaamme kyllä arvostaa ja arvottaa asioita, vaan tuntuu että ensin jonkun ulkopuolisen tulee osoittaa meille keitä meidän tulisi arvostaa. Puhumattomuus esimerkiksi on vaivannut jokaista sukua aikansa. Kulissit on aina pitänyt pitää pystyssä, tapahtui mitä tahansa, -maine, ulkokuori on pidettävä puhtoisena. Tämä asenne johtaa tilanteeseen, jossa vaikeista asioista ei juuri puhuta, koska silloin ehkä joutuisi katsomaan myös itseään peilistä, jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Olen itse tullut huomautetuksi usein siitä, että olen kovasti äänessä. Jotenkin minusta on muotoutunut se tyyppi, joka käy kaikkien hermoille jatkuvilla kysymyksillään, kun muut haluaisivat siirtyä eteenpäin asiassa. Kehitys kehittyy. Ei voi jäädä paikoilleen. ’Ai miksi ei voi?’ – tekisi mieleni sanoa, että minä jäisin mieluummin tuleen makaamaan, kun alkaisin umpimähkään ampumaan sinne tänne. Yhteen ongelmaan harvoin on vain yhtä oikeaa ratkaisua.
***
Olen yrittänyt ymmärtää yhteisöä nimeltä Facebook -jo kahteen kertaan, elämäni aikana. Ymmärrystä ei ole toistaiseksi syntynyt. Se kehittää itseään jatkuvasti, jotta ymmärtämistä ei tapahtuisi, koska silloinhan kiinnostus lakkaa, kun jonkin asian ymmärtää. Siksi muutos, rahan tulo kapitalistin taskuun lakkaa, jos tulee taantumus. Facebookissa ystäviin yhteyden pitäminen ei alkuhämmennyksen jälkeen olekaan ehkä kovin sujuvaa. Mikä on syötteen tarkoitus? Miten jakaa asioita joista itse iloitsee, kun tietää jo valmiiksi, että individualismin ryvettämä ystäväpiiri ei halua että jaan heidän kanssaan kieroutuneita – tai vääriä mielipiteitäni? Tuntuu siltä että sama puhumattomuuden laki joka on vaivannut kansaamme jo ainakin vuosikymmeniä, on myös Facebook -kansan sairaus. Onko niin, että kun joku oireilee tai sairastuu, se koetaan heti valitettavana asiana, - josta vaietaan usein mieluummin kuin että tarjottaisiin apua. Juuri avun ja vastausten, kontaktien ja ilon jakamisen takia kai yhteisö kuitenkin on elinvoimainen ja aktiivinen. Kulissien on pysyttävä pystyssä, ja helpommin ne pysyvät pystyssä kun jaamme ilojamme, vaan miksi näin? Facebookin ehkä pitäisi lanseerata psykiatrin palveluja sivustoonsa. Vai ovatko he jo siellä?
***
Olen pitkään ihmetellyt, miksi kaktukseni ei ikinä kuki. Hakaniemen Torin vieressä asuessani eräs kukkakauppias äänensävyllään tuntui haukkuvan minut pataluhaksi, kun kerroin ongelmastani. En ollut kuulemma kastellut kaktustani riittävästi, - hänen puheestaan kävi ilmi, että en ehkä osaa lainkaan kastella kukkiani..? Nyt kaktukseni kuitenkin kukkii – olin liikuttua kyyneliin. En ole kastellut kaktustani yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, vaan nyt se piru vieköön kukkii..? Luonnon innovaatioiden nerokkuudessa on jotain mihin me itse emme pysty. Aika on rahaa vain ihmiselle.
7.11.2009 Toni Hautamäki, Turku
lauantai 7. marraskuuta 2009
Mieleni sairaudesta ja luovuuden sairaudesta
Mieleni sairaudesta ja luovuuden sairaudesta
Otaksun tässä, että joku muukin on havainnut miten useasti sosiaalisissa tilanteissa on syytä pohtia joko omaa tai keskustelukumppaninsa, tai naapurinsa, työtoverinsa – tai vaikka pääministerin mielenterveydellistä tilaa. Jos kukaan muu ei näin ajattele, olen kaiketi itse hyvin sairas – tämä on johtopäätelmä, joka muotoutuu myös ajatuksesta että kun tuo tai tuo ajattelee noin, ja minä taas aivan toisin, niin tuon toisen täytyy olla joko täysin väärässä, tai sairas. Nyt minun on kuitenkin kyseenalaistettava koko edellä esittämäni ajatuskuvio. Suurin osa konflikteista muodostuu väärinymmärryksistä, jotka ovat vältettävissä aurinkoisina päivinä – toisin sanoen silloin kun asiat ovat mallillaan, siedettävällä tolalla. Jos taas olen väsynyt, ärsytetty ja väärinymmärretty, yksinkertaisinkin ongelmatilanne saattaa kärjistyä monimutkaisten umpikujien (=labyrintti) syöveriksi harmaana syysaamuna.
***
Oletan, että maailmamme on nyt sellaisessa tilassa, jossa konfliktien vaara on jatkuvasti kasvamaan päin. Kaikki ne ongelmat joiden kanssa globaalisti ja paikallisesti taistelemme päivittäin, ovat niin monimutkaisia ja suuria yksilön hahmotettavaksi, saatikka ratkaistaviksi, että pienetkin ongelmat työllistävät aivojamme siinä määrin, että ongelmatilanteet yleistyvät sosiaalisessa elämässämme yhä useammin. Pienistäkin pulmista tulee helposti isoja ja hankalia. Silloin ulkopuolisesta saattaa vaikuttaa, että pienen ongelmansa kanssa tuskaileva henkilö on ongelman vähäisyyden johdosta ja sen yksilölle aiheuttamaan tuskaan verrattuna kohtuuttoman tuskainen asioiden tilasta. Jopa hullu, mielisairas. Uskallan tässä väittää, että näin ajatteleva on kuitenkin enemmän väärässä kuin oikeassa. Väkivallan käyttö onkin ilmeisesti yhä hyväksytympää, kun siihen puuttumiseen ei tunnu riittävän edes poliittista tahtoa valtioiden ylimmältä johdolta. Järjen loputtua alkaa väkivalta?
***
Sen lisäksi, että meidän jokaisen täytyy osata kuunnella muita ihmisiä, on meidän myös osattava jakaa huoliamme. Sellaisen ihmisen löytyminen, joka jaksaa kuunnella sinun, tai minun huolia saattaa olla todella pitkän etsinnän tulosta. Välillä minusta tuntuu, että ainut keino on maksaa tuosta palvelusta, tavalla tai toisella. Saattaa toki olla, että kuvittelen itsestäni liikoja, jos väitän, että minä kuuntelen, enkä itse tule kuulluksi. Se mihin tässä tähtään, on että jokainen meistä tarvitsee sekä niitä, joita kuunnella, että niitä jotka kuuntelevat. Vaikuttaa siltä, että nämä kaksi ihmistä harvoin asuvat samassa vartalossa. Psykiatrit käyvät psykologeilla, valmentajat valmennettavina. Likakaivokin tarvitsee toisen likakaivon.
***
Luovia ihmisiä arvostetaan kulttuurissamme kovasti. Varsinkin heitä, jotka ovat onnistuneet myös taloudellisesti taiteenalansa harjoittamisessa. Sitten ovat ne kuolleet suuruudet, jotka tekivät nollabudjetilla mestariteoksia, seinähulluja ja ahdistuneita itse tuhoisia depressiivisiä alkoholisteja – sanalla sanoen hulluja. Heitä jotka eivät koskaan rikastuneet ja joilla ei juuri ollut selkään taputtelijoita, vaan joita arvostamme ehkä vielä enemmän nyt kuin niitä jotka tienaavat miljoonia mutta ovat edelleen hengissä. Paras taiteilija on kuollut taiteilija..? On hyvin vaarallista ajatella, että yksin taiteeseensa keskittymällä – tai kuolemalla lunastaa paikan tuosta autuaasta kerhosta. Pitkään itsekin ajattelin niin että ainut tie nerouteen on kärsimyksen tie, vaan nyt pyrin ajattelemaan toisin – yhä uudestaan ja uudelleen. Saattaa olla, että on vielä pitkä matka siihen, että voin kertoa jollekin elävälle olennolle, mieluummin tietysti toiselle ihmiselle, ilman maksusuoritusta, kaikista huolistani. Minun tulisi jaksaa kuunnella vielä vastapalveluksi kuuntelijaa, vaan siihen asti taidan maalata tauluja ja kirjoittaa päiväkirjaani ja julkaista tekstejä internetissä. Dialogin tarve yhteiskunnassa – tai ainakin minun yhteiskunnassani on huutavan suuri. Keskusteleminen voi olla ympäristöystävällistä...
7.11.2009 Toni Hautamäki, Turku
Otaksun tässä, että joku muukin on havainnut miten useasti sosiaalisissa tilanteissa on syytä pohtia joko omaa tai keskustelukumppaninsa, tai naapurinsa, työtoverinsa – tai vaikka pääministerin mielenterveydellistä tilaa. Jos kukaan muu ei näin ajattele, olen kaiketi itse hyvin sairas – tämä on johtopäätelmä, joka muotoutuu myös ajatuksesta että kun tuo tai tuo ajattelee noin, ja minä taas aivan toisin, niin tuon toisen täytyy olla joko täysin väärässä, tai sairas. Nyt minun on kuitenkin kyseenalaistettava koko edellä esittämäni ajatuskuvio. Suurin osa konflikteista muodostuu väärinymmärryksistä, jotka ovat vältettävissä aurinkoisina päivinä – toisin sanoen silloin kun asiat ovat mallillaan, siedettävällä tolalla. Jos taas olen väsynyt, ärsytetty ja väärinymmärretty, yksinkertaisinkin ongelmatilanne saattaa kärjistyä monimutkaisten umpikujien (=labyrintti) syöveriksi harmaana syysaamuna.
***
Oletan, että maailmamme on nyt sellaisessa tilassa, jossa konfliktien vaara on jatkuvasti kasvamaan päin. Kaikki ne ongelmat joiden kanssa globaalisti ja paikallisesti taistelemme päivittäin, ovat niin monimutkaisia ja suuria yksilön hahmotettavaksi, saatikka ratkaistaviksi, että pienetkin ongelmat työllistävät aivojamme siinä määrin, että ongelmatilanteet yleistyvät sosiaalisessa elämässämme yhä useammin. Pienistäkin pulmista tulee helposti isoja ja hankalia. Silloin ulkopuolisesta saattaa vaikuttaa, että pienen ongelmansa kanssa tuskaileva henkilö on ongelman vähäisyyden johdosta ja sen yksilölle aiheuttamaan tuskaan verrattuna kohtuuttoman tuskainen asioiden tilasta. Jopa hullu, mielisairas. Uskallan tässä väittää, että näin ajatteleva on kuitenkin enemmän väärässä kuin oikeassa. Väkivallan käyttö onkin ilmeisesti yhä hyväksytympää, kun siihen puuttumiseen ei tunnu riittävän edes poliittista tahtoa valtioiden ylimmältä johdolta. Järjen loputtua alkaa väkivalta?
***
Sen lisäksi, että meidän jokaisen täytyy osata kuunnella muita ihmisiä, on meidän myös osattava jakaa huoliamme. Sellaisen ihmisen löytyminen, joka jaksaa kuunnella sinun, tai minun huolia saattaa olla todella pitkän etsinnän tulosta. Välillä minusta tuntuu, että ainut keino on maksaa tuosta palvelusta, tavalla tai toisella. Saattaa toki olla, että kuvittelen itsestäni liikoja, jos väitän, että minä kuuntelen, enkä itse tule kuulluksi. Se mihin tässä tähtään, on että jokainen meistä tarvitsee sekä niitä, joita kuunnella, että niitä jotka kuuntelevat. Vaikuttaa siltä, että nämä kaksi ihmistä harvoin asuvat samassa vartalossa. Psykiatrit käyvät psykologeilla, valmentajat valmennettavina. Likakaivokin tarvitsee toisen likakaivon.
***
Luovia ihmisiä arvostetaan kulttuurissamme kovasti. Varsinkin heitä, jotka ovat onnistuneet myös taloudellisesti taiteenalansa harjoittamisessa. Sitten ovat ne kuolleet suuruudet, jotka tekivät nollabudjetilla mestariteoksia, seinähulluja ja ahdistuneita itse tuhoisia depressiivisiä alkoholisteja – sanalla sanoen hulluja. Heitä jotka eivät koskaan rikastuneet ja joilla ei juuri ollut selkään taputtelijoita, vaan joita arvostamme ehkä vielä enemmän nyt kuin niitä jotka tienaavat miljoonia mutta ovat edelleen hengissä. Paras taiteilija on kuollut taiteilija..? On hyvin vaarallista ajatella, että yksin taiteeseensa keskittymällä – tai kuolemalla lunastaa paikan tuosta autuaasta kerhosta. Pitkään itsekin ajattelin niin että ainut tie nerouteen on kärsimyksen tie, vaan nyt pyrin ajattelemaan toisin – yhä uudestaan ja uudelleen. Saattaa olla, että on vielä pitkä matka siihen, että voin kertoa jollekin elävälle olennolle, mieluummin tietysti toiselle ihmiselle, ilman maksusuoritusta, kaikista huolistani. Minun tulisi jaksaa kuunnella vielä vastapalveluksi kuuntelijaa, vaan siihen asti taidan maalata tauluja ja kirjoittaa päiväkirjaani ja julkaista tekstejä internetissä. Dialogin tarve yhteiskunnassa – tai ainakin minun yhteiskunnassani on huutavan suuri. Keskusteleminen voi olla ympäristöystävällistä...
7.11.2009 Toni Hautamäki, Turku
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Taistelusta paikasta auringossa...
Taistelusta paikasta auringossa...
Keskustelin eilen ravintolassa arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun totalitarismista parin vanhemman kollegan kanssa. Emme käsitelleet aihetta kovinkaan pitkään, mutta jonkinlaiseksi loppukaneetiksi muodostui kuitenkin toteamus, että ne joilla on ollut valta ja rahaa ovat aina myös näyttäneet sen muille. Turun Pääkirjasto on minulle monella tapaa ristiriitainen paikka. Sen ympäristö on pitkään ollut melko miellyttävästi rempallaan, vaan nyt se on siistitty näyttely(kulttuuripääkaupunki)kuntoon. Juuri tuo iänikuinen puunaaminen, jota kaikkialla toteutetaan, kuitenkin häiritsee minua, koska se luo harhan siitä, että kaikki valtakunnassa on hyvin, tai että ainakin joillain ihmisillä - kaikki on hyvin.
***
Tämän hetken suurimpiin kysymyksiin pääni sisällä lukeutuu, onko luonnon valinta (Darwin?) oikeassa, ja kuka on oikeassa siinä, miten luonnon valinnan tulisi toimia? Onko luonto aina oikeassa? Haluaako luonto – tai Jumala(t)?, että vain terveet ja vahvat selviytyvät, vai onko vähemmän vahvoilla ja terveille myös osansa ekosysteemeissä ja biodiversiteetissä? Jos vain kiiltävällä Alfa Romeolla ajavan on ”tarkoitettu” lisääntyä ja kukoistaa, täyttää maa, mikä on minun tarkoitukseni, olla "tervettä" kilpailua aikaansaava tekijä? Toisaalta, minäkin olen jo voittanut sen yhden uintikilpailun miljoonien siittiöiden välillä... Missä vaiheessa ihmisen on todettava että tämä askelma on riittävän ylhäällä, jään tälle istumaan ja annan muiden kivuta rauhassa korkeammalle?
***
Se miten rakennuskantaa restauroidaan ja se saadaan kestämään paremmin ajan armotonta hammasta, on positiivista toimintaan, kestävää kehitystä. Ne ihmiset, jotka kokevat kuuluvansa restauroinnin aikaansaajiin, saavat siitä myös omalle itsetunnolleen nostetta. Tilapäisesti omanarvon tunne kasvaa, kun tuntee liittyvänsä kehityksen voittokulkuun. Tämä on kuitenkin onneksi tilapäistä, ja hitaasti rakennukset alkavat rapistua, seiniin ilmestyy graffiteja ja nokea, loisto katoaa – ja rakennuskanta palautuu kaikkien omaksi (omaisuudeksi), kaupunkilaisten yhteiseksi kulissiksi.
***
Satuin radiosta (Yle 1, Horisontti) kuulemaan Australiassa syntyneen ekologian ja uskonnon yhteyttä etsivän ortodoksi-papin haastattelun, jossa hän puhui kestävästä kehityksestä, ja varsinkin sen mahdottomuudesta tai ristiriitaisuudesta. Nimeä en saanut ylös kirjattua, vaan eiköhän sekin selviä aikanaan..? (John Chrysakis?) Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että meidän pitäisi sanoa itsellemme – kiitos, tämä riittää. Mikäli tyytyisimme kaikki, ja tässä tarkoitan (me tarkoitamme) ihan jokaista ihmistä maan päällä, siihen mitä meillä jo on, ja mieluummin vielä vähän vähempään, ilmastokysymykset voisivat alkaa ratkeamaan. Olen melko varma että esimerkiksi kaikki viihde-elektroniikka mitä maailma nyt kantaa päällään riittäisi jo sellaisenaan meille, vaan yritysten pitää tehdä voittoa ja myydä lisää tuotteita. Samoin esimerkiksi kaikki maailmaan jo julkaistu dekkari-kirjallisuus (tai sanotaan nyt vaikka että ylipäätään kaikki kirjallisuus) on mielestäni riittävää. En ole kirjallisuus-alan asiantuntija, vaan silti uskallan tässä väittää niin – voi olla että olen väärässä...? Voitaisiin lukea ensin ne vanhat ennen kuin vaaditaan julkaistavaksi uutta!
Toni Hautamäki
18.10.2009, Turku
Keskustelin eilen ravintolassa arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun totalitarismista parin vanhemman kollegan kanssa. Emme käsitelleet aihetta kovinkaan pitkään, mutta jonkinlaiseksi loppukaneetiksi muodostui kuitenkin toteamus, että ne joilla on ollut valta ja rahaa ovat aina myös näyttäneet sen muille. Turun Pääkirjasto on minulle monella tapaa ristiriitainen paikka. Sen ympäristö on pitkään ollut melko miellyttävästi rempallaan, vaan nyt se on siistitty näyttely(kulttuuripääkaupunki)kuntoon. Juuri tuo iänikuinen puunaaminen, jota kaikkialla toteutetaan, kuitenkin häiritsee minua, koska se luo harhan siitä, että kaikki valtakunnassa on hyvin, tai että ainakin joillain ihmisillä - kaikki on hyvin.
***
Tämän hetken suurimpiin kysymyksiin pääni sisällä lukeutuu, onko luonnon valinta (Darwin?) oikeassa, ja kuka on oikeassa siinä, miten luonnon valinnan tulisi toimia? Onko luonto aina oikeassa? Haluaako luonto – tai Jumala(t)?, että vain terveet ja vahvat selviytyvät, vai onko vähemmän vahvoilla ja terveille myös osansa ekosysteemeissä ja biodiversiteetissä? Jos vain kiiltävällä Alfa Romeolla ajavan on ”tarkoitettu” lisääntyä ja kukoistaa, täyttää maa, mikä on minun tarkoitukseni, olla "tervettä" kilpailua aikaansaava tekijä? Toisaalta, minäkin olen jo voittanut sen yhden uintikilpailun miljoonien siittiöiden välillä... Missä vaiheessa ihmisen on todettava että tämä askelma on riittävän ylhäällä, jään tälle istumaan ja annan muiden kivuta rauhassa korkeammalle?
***
Se miten rakennuskantaa restauroidaan ja se saadaan kestämään paremmin ajan armotonta hammasta, on positiivista toimintaan, kestävää kehitystä. Ne ihmiset, jotka kokevat kuuluvansa restauroinnin aikaansaajiin, saavat siitä myös omalle itsetunnolleen nostetta. Tilapäisesti omanarvon tunne kasvaa, kun tuntee liittyvänsä kehityksen voittokulkuun. Tämä on kuitenkin onneksi tilapäistä, ja hitaasti rakennukset alkavat rapistua, seiniin ilmestyy graffiteja ja nokea, loisto katoaa – ja rakennuskanta palautuu kaikkien omaksi (omaisuudeksi), kaupunkilaisten yhteiseksi kulissiksi.
***
Satuin radiosta (Yle 1, Horisontti) kuulemaan Australiassa syntyneen ekologian ja uskonnon yhteyttä etsivän ortodoksi-papin haastattelun, jossa hän puhui kestävästä kehityksestä, ja varsinkin sen mahdottomuudesta tai ristiriitaisuudesta. Nimeä en saanut ylös kirjattua, vaan eiköhän sekin selviä aikanaan..? (John Chrysakis?) Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että meidän pitäisi sanoa itsellemme – kiitos, tämä riittää. Mikäli tyytyisimme kaikki, ja tässä tarkoitan (me tarkoitamme) ihan jokaista ihmistä maan päällä, siihen mitä meillä jo on, ja mieluummin vielä vähän vähempään, ilmastokysymykset voisivat alkaa ratkeamaan. Olen melko varma että esimerkiksi kaikki viihde-elektroniikka mitä maailma nyt kantaa päällään riittäisi jo sellaisenaan meille, vaan yritysten pitää tehdä voittoa ja myydä lisää tuotteita. Samoin esimerkiksi kaikki maailmaan jo julkaistu dekkari-kirjallisuus (tai sanotaan nyt vaikka että ylipäätään kaikki kirjallisuus) on mielestäni riittävää. En ole kirjallisuus-alan asiantuntija, vaan silti uskallan tässä väittää niin – voi olla että olen väärässä...? Voitaisiin lukea ensin ne vanhat ennen kuin vaaditaan julkaistavaksi uutta!
Toni Hautamäki
18.10.2009, Turku
Vielä vapaa – ajasta
Vielä vapaa – ajasta
Viime aikoina on ollut paljon puhetta uskonnoista ja eri kulttuurien erilaisuudesta, sekä luonnonvarojen rajallisuudesta ja ylikansoittumisesta. On keskusteltu kestävästä ja ihan vain tavallisesta kehityksestä ja sen puutteesta, ihmisoikeuksista sekä työssä jaksamisesta. Tuntuu siltä kuin maailmamme olisi niin täynnä ratkaisemattomia ongelmia, että todellisia mahdollisuuksia rauhanomaisen elämän jatkumiselle ei oikeastaan enää ole. Johan Lahdenperän kirjan Maailman juoni, joka käsittelee kaikkia näitä ongelmia, lukeminen ei ainakaan tyynnyttänyt mielessäni kytevää myrskyä. Esim. kakluunissa polttamani puut muodostavat ”hiukkaspilven” joka laskeutuu ehkä Siperian ikiroudan lumipeitteelle, joka taas aikaansaa sen, että auringon säteet sulattavan lumen ja metaaniklatraatit purkautuvat yläilmakehään muodostaen kasvihuonekaasuja. Hyvän omantunnon aikaansaamiseksi tulisi olla jokin utooppinen olio joka ei kuluta, ulosta, eikä lisäänny. Elä tässä sitten ja nauti vapaa-ajasta, lukien esimerkiksi Risto Isomäen kirjaa 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen...
***
Omat ajatukseni ”pysähtyvät” usein pohtimaan eskapismin käsitettä tai olemusta. Haaveilen jatkuvasti jostain paremmasta, kuten luultavasti suurin osa meistä haaveilee, helpommasta elämästä. Faustinen hahmo ajattelee, että onni sijaitsee siellä, missä ei itse ole. Tänään sijoitin itseni hetkeksi trooppiselle ”lähes” autiolle saarelle keräämään simpukankuoria. Jatkoin unelmointiani ajatuksella kalastamisesta, maahan pudonneiden hedelmien poimimisesta, rannalle ajelehtineen ajopuun keräilystä, nuotion sytyttämisestä, perheen kutsumisesta koolle nauttimaan yhteistä ateriaa.... Saarellani olisi tietysti myös WLAN- verkko ja kauppa-laiva toimittaisi minulle viikoittain soija-"jogurttia" ja luomu-mysliä - ja kirjasto-laivakin piipahtaisi paikalle joka kolmas viikko...
***
Elämä ei kai koskaan ole ollut helppoa, ongelmatonta missään, aina on ollut uhkia? Naapurisaaren kannibaalit häiritsivät Sinisen laguuninkin asukkaita. Se on muuten edelleen eräs lempi – elokuvistani. Sellaisesta lemmestä kai moni edelleen haaveilee, vaikka trendivaateketjut yrittävätkin epätoivoisesti saada rättinsä näyttämään seksikkäämmiltä kuin jos mainoksissa esiintyvät kauniit ja vapaat kulkisivat pelkissä simpukankuoriasuissa... Voiko elämä olla hyvää jos koko ajan pitää paeta todellisuutta? Onko pakenemiseen käytettyjen keinojen välillä todellisia rationaalisesti perusteltavissa olevia eettistä tarkastelua kestäviä eroja?
***
Kirjoittaminen ja lukeminen ovat melko syväekologista toimintaa. Samoin musiikin tuottaminen soittimella on mielestäni kestävään kehitykseen rinnastettavissa olevaa toimintaa. Simpukoiden ja muun rantaan ajautuneen aineksen keräily ”voisi” myös olla ekologista. Itse tein sitä viime marraskuussa Utön saarella ja koin sen erittäin terapeuttiseksi ja hyödylliseksi. Paljon PVC -muovia tuli korjattua talteen. Asiasta kukkaruukkuun. Huomasin olevani esimerkki. Ohi pyöräilevä nuori poika näki minut tupakoimassa kadun kulmassa. Haluanko olla sellainen kuin olen, esikuvana nuorelle - tupakka suussa? Ehkä kaikki sellainen toiminta, jonka koemme syntiseksi, pitäisi tosiaan sulkea katseilta piiloon. Esimerkkinä toimikoot tässä nyt pääministerimme Vanhanen, joka ei ole enää pätevä edustamaan nykyihmistä. Hänet pitäisi siis kätkeä piiloon... Puutarhakaupunki-visio on totaalisen järjetön idea. Kaupunki on tarkoitettu ihmisille jotka haluavat asua kaupungissa. Huippu(Öky)risteilijät ovat hyvä esimerkki siitä, miten rahaa löytyy eskapismiin vaan ei ilmastotalkoisiin. Miksi ihmisen pitäisi voida harrastaa seinäkiipeilyä ja surffausta risteilyn aikana, tai asua sekä kaupungissa että luonnon helmassa samanaikaisesti? Kyseessä on kaiketi pyrkimys vahvistaa eliitti-yhteiskuntaa, jossa hain harvat ja valitut voivat toteuttaa elämäänsä kohtaamatta elämään kiinteästi liittyviä epäkohtia, kuten vähäosaisia.Pois silmistä, pois mielestä? On tietysti mahdottomuus, että kaikki olisivat samanarvoisia, tasa-arvoisia, vaan ei se kuitenkaan mielestäni ole huono tavoite. Nyt olemme ihmiskuntana valitettavasti menossa päinvastaiseen suuntaan...
Toni Hautamäki
18.10.2009, Turku
Viime aikoina on ollut paljon puhetta uskonnoista ja eri kulttuurien erilaisuudesta, sekä luonnonvarojen rajallisuudesta ja ylikansoittumisesta. On keskusteltu kestävästä ja ihan vain tavallisesta kehityksestä ja sen puutteesta, ihmisoikeuksista sekä työssä jaksamisesta. Tuntuu siltä kuin maailmamme olisi niin täynnä ratkaisemattomia ongelmia, että todellisia mahdollisuuksia rauhanomaisen elämän jatkumiselle ei oikeastaan enää ole. Johan Lahdenperän kirjan Maailman juoni, joka käsittelee kaikkia näitä ongelmia, lukeminen ei ainakaan tyynnyttänyt mielessäni kytevää myrskyä. Esim. kakluunissa polttamani puut muodostavat ”hiukkaspilven” joka laskeutuu ehkä Siperian ikiroudan lumipeitteelle, joka taas aikaansaa sen, että auringon säteet sulattavan lumen ja metaaniklatraatit purkautuvat yläilmakehään muodostaen kasvihuonekaasuja. Hyvän omantunnon aikaansaamiseksi tulisi olla jokin utooppinen olio joka ei kuluta, ulosta, eikä lisäänny. Elä tässä sitten ja nauti vapaa-ajasta, lukien esimerkiksi Risto Isomäen kirjaa 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen...
***
Omat ajatukseni ”pysähtyvät” usein pohtimaan eskapismin käsitettä tai olemusta. Haaveilen jatkuvasti jostain paremmasta, kuten luultavasti suurin osa meistä haaveilee, helpommasta elämästä. Faustinen hahmo ajattelee, että onni sijaitsee siellä, missä ei itse ole. Tänään sijoitin itseni hetkeksi trooppiselle ”lähes” autiolle saarelle keräämään simpukankuoria. Jatkoin unelmointiani ajatuksella kalastamisesta, maahan pudonneiden hedelmien poimimisesta, rannalle ajelehtineen ajopuun keräilystä, nuotion sytyttämisestä, perheen kutsumisesta koolle nauttimaan yhteistä ateriaa.... Saarellani olisi tietysti myös WLAN- verkko ja kauppa-laiva toimittaisi minulle viikoittain soija-"jogurttia" ja luomu-mysliä - ja kirjasto-laivakin piipahtaisi paikalle joka kolmas viikko...
***
Elämä ei kai koskaan ole ollut helppoa, ongelmatonta missään, aina on ollut uhkia? Naapurisaaren kannibaalit häiritsivät Sinisen laguuninkin asukkaita. Se on muuten edelleen eräs lempi – elokuvistani. Sellaisesta lemmestä kai moni edelleen haaveilee, vaikka trendivaateketjut yrittävätkin epätoivoisesti saada rättinsä näyttämään seksikkäämmiltä kuin jos mainoksissa esiintyvät kauniit ja vapaat kulkisivat pelkissä simpukankuoriasuissa... Voiko elämä olla hyvää jos koko ajan pitää paeta todellisuutta? Onko pakenemiseen käytettyjen keinojen välillä todellisia rationaalisesti perusteltavissa olevia eettistä tarkastelua kestäviä eroja?
***
Kirjoittaminen ja lukeminen ovat melko syväekologista toimintaa. Samoin musiikin tuottaminen soittimella on mielestäni kestävään kehitykseen rinnastettavissa olevaa toimintaa. Simpukoiden ja muun rantaan ajautuneen aineksen keräily ”voisi” myös olla ekologista. Itse tein sitä viime marraskuussa Utön saarella ja koin sen erittäin terapeuttiseksi ja hyödylliseksi. Paljon PVC -muovia tuli korjattua talteen. Asiasta kukkaruukkuun. Huomasin olevani esimerkki. Ohi pyöräilevä nuori poika näki minut tupakoimassa kadun kulmassa. Haluanko olla sellainen kuin olen, esikuvana nuorelle - tupakka suussa? Ehkä kaikki sellainen toiminta, jonka koemme syntiseksi, pitäisi tosiaan sulkea katseilta piiloon. Esimerkkinä toimikoot tässä nyt pääministerimme Vanhanen, joka ei ole enää pätevä edustamaan nykyihmistä. Hänet pitäisi siis kätkeä piiloon... Puutarhakaupunki-visio on totaalisen järjetön idea. Kaupunki on tarkoitettu ihmisille jotka haluavat asua kaupungissa. Huippu(Öky)risteilijät ovat hyvä esimerkki siitä, miten rahaa löytyy eskapismiin vaan ei ilmastotalkoisiin. Miksi ihmisen pitäisi voida harrastaa seinäkiipeilyä ja surffausta risteilyn aikana, tai asua sekä kaupungissa että luonnon helmassa samanaikaisesti? Kyseessä on kaiketi pyrkimys vahvistaa eliitti-yhteiskuntaa, jossa hain harvat ja valitut voivat toteuttaa elämäänsä kohtaamatta elämään kiinteästi liittyviä epäkohtia, kuten vähäosaisia.Pois silmistä, pois mielestä? On tietysti mahdottomuus, että kaikki olisivat samanarvoisia, tasa-arvoisia, vaan ei se kuitenkaan mielestäni ole huono tavoite. Nyt olemme ihmiskuntana valitettavasti menossa päinvastaiseen suuntaan...
Toni Hautamäki
18.10.2009, Turku
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
Vapaa -ajasta
Vapaa-ajasta
Onko kellään enää vapaa-aikaa? Työtönkin simuloi työttömyydellään työttömyyttään. Miten vapaa - aika tulisi käyttää, jotta töihin tai opiskeluun palatessa olisi levännyt olo? Olen saanut eri lähteistä, ystäviä kuunneltuani sellaisen käsityksen, että monellakaan ei enää ole vapaa-aikaa. Erinäiset markkinatalouden mekanismit vievät aikaamme lähes huomaamatta. Harva tyytyy tuijottelemaan ulos ikkunasta tammen lehtien putoilua tai tiaisten hyörinää. Televisio ja internet vievät aikamme, ellei tilanne sitten ole niin paha, että työ, harrastus ja perhe-elämän vaatimukset eivät tarjoa lainkaan hengähdystaukoja. Osaa ihmiskunnasta tuntuu vaivaavan myös niin suuri huoli omasta ulkonäöstään, että ”harrastaminen” on jo sairastamisen kaltaista pakonomaista terveelliseksi miellettyjen asioiden toistoa. Liikunta muuttuu työn kaltaiseksi, ja pahimmillaan rutiininomaisiksi suorituksiksi peilisaleissa.
***
Itse taistelen tupakointia vastaan. En kuitenkaan kovin menestyksekkäästi. Tiedän aiheuttavani itselleni pahaa oloa tupakoimalla. Lisäksi tiedän mitä myrkkyjä tupakka sisältää. Tiedän myös, että sademetsiä kaadetaan tupakkaviljelmien tieltä. Tiedän myös sen, että se vapauden tunne joka on yhdistyneenä tupakan polttamiseen, on täysin valheellinen kuva, visio eli harhanäky. Silti yhä sinnikkäästi tupakoin. Ostan lisäaineetonta tupakkaa, joka on maultaan aivan yhtä pahaa kuin tavallinenkin Yritän epätoivoisesti olla eettisempi. Joko ostan tätä keinotekoisesti parempaa - tai nikotiinipurukumia, joka tapauksessa olen markkinatalouden armoilla. Moni tupakoinnin lopettanut sanoo rahan menevän tupakan sijaan makeisiin tai jonnekin muualle - paikkaan X, eli säästöjä ei synny. Miten siis toimia, jos ei halua tukea omasta mielestään epäeettisiä yrityksiä, mutta haluaa silti tuntea olevansa vapaa vapaa-ajallaan? Missä vapaus piilee?
***
Viihteen tarkoitus on saada ajatukset pois ikävistä, masentavista asioista. Mieleeni tulee MTV 3 aamuohjelmien ja uutisten jälkeen tulevat kevennykset, joilla on tarkoitus pyyhkiä pois mielestä kuvat verilammikoissa makaavien lapsien ruumiista. On jokseenkin banaalia että väkivallan jälkeen valmistetaan sorbettia tai muuta painkilleriä -joka saa hyvälle mielelle. Tässä yleensä vedotaan siihen, että jo Roomassa oli leijonia ja orjia, sekä gladiaattoreita. Roomassa oli myös cloaca maxima... On tietysti vaikeaa samastua uhrin asemaan, koska kukaan ei halua kokea kärsimystä omalla kohdallaan. On kuitenkin varmaa, että niin kauan kun hyväksymme esimerkiksi Kiinan toimet Tiibetiä kohtaan, hyväksymme samalla loputtoman sorron ja väkivaltaisen alistamisen. Suomen valtio hyväksyy sen, että Kiina rakentaa patojaan kontrolloidakseen naapurimaidensa, sekä myös omien kansalaistensa mahdollisuuksia saada puhdasta – makeaa vettä. Miksi - miksi minun tulisi hyväksyä se? Viihteen tarkoitus on saada meidät unohtamaan ne asiat jotka viihdeteollisuus ja poliittinen johto haluaa saada meidät unohtamaan. Talous ajaa etiikan ohi. Sivistysvaltion määritelmä on kuitenkin edelleen se sama vanha. Sivistysvaltioksi voidaan kutsua vain sellaista valtiota joka huolehtii erinomaisesti ja ensisijaisesti vanhuksistaan ja lapsistaan, sairaistaan, eli heikompiosaisistaan.
***
Kävin jo vakiintuneen tapani mukaan polttamassa lisäaineettoman tupakan sekä juomassa espressokeittimellä keitetyn luomukahvini kotikatuni edustalla. Jo kirkkaasti punertavan vaahteran oksilla huusi kaksi sinitiaista, hätäänsä kaiketi, kun on talvi tulossa. Saakohan lähikaupasta jo talipalloja? Voinko kiinnittää kaupungin puistossa olevaan puuhun linnunruokaa? Koen vastuukseni selvittää asian ja jopa rikkoa lakia koska haluan edesauttaa elämän kukoistamista. Olen nimittäin aika varma, että myös punarinta ja pari muuta, mustarastaskin saa siitä osansa. Maailma ei muutu paremmaksi ennen kuin me tavalliset ihmiset alamme taas muistelemaan oikeuksiamme. Kansalaistottelemattomuus on kaiketi nyky-yhteiskunnassa ihmisarvoisen ja oikeudenmukaisen elämän välttämättömyys.
You never turned around to see the frowns on the jugglers and the clowns
When they all come down and did tricks for you
You never understood that it ain't no good
You shouldn't let other people get your kicks for you
You used to ride on the chrome horse with your diplomat
Who carried on his shoulder a Siamese cat
Ain't it hard when you discover that
He really wasn't where it's at
After he took from you everything he could steal.
How does it feel
How does it feel
To be on your own
Bob Dylan
Toni Hautamäki, Turussa 14.10.2009
Onko kellään enää vapaa-aikaa? Työtönkin simuloi työttömyydellään työttömyyttään. Miten vapaa - aika tulisi käyttää, jotta töihin tai opiskeluun palatessa olisi levännyt olo? Olen saanut eri lähteistä, ystäviä kuunneltuani sellaisen käsityksen, että monellakaan ei enää ole vapaa-aikaa. Erinäiset markkinatalouden mekanismit vievät aikaamme lähes huomaamatta. Harva tyytyy tuijottelemaan ulos ikkunasta tammen lehtien putoilua tai tiaisten hyörinää. Televisio ja internet vievät aikamme, ellei tilanne sitten ole niin paha, että työ, harrastus ja perhe-elämän vaatimukset eivät tarjoa lainkaan hengähdystaukoja. Osaa ihmiskunnasta tuntuu vaivaavan myös niin suuri huoli omasta ulkonäöstään, että ”harrastaminen” on jo sairastamisen kaltaista pakonomaista terveelliseksi miellettyjen asioiden toistoa. Liikunta muuttuu työn kaltaiseksi, ja pahimmillaan rutiininomaisiksi suorituksiksi peilisaleissa.
***
Itse taistelen tupakointia vastaan. En kuitenkaan kovin menestyksekkäästi. Tiedän aiheuttavani itselleni pahaa oloa tupakoimalla. Lisäksi tiedän mitä myrkkyjä tupakka sisältää. Tiedän myös, että sademetsiä kaadetaan tupakkaviljelmien tieltä. Tiedän myös sen, että se vapauden tunne joka on yhdistyneenä tupakan polttamiseen, on täysin valheellinen kuva, visio eli harhanäky. Silti yhä sinnikkäästi tupakoin. Ostan lisäaineetonta tupakkaa, joka on maultaan aivan yhtä pahaa kuin tavallinenkin Yritän epätoivoisesti olla eettisempi. Joko ostan tätä keinotekoisesti parempaa - tai nikotiinipurukumia, joka tapauksessa olen markkinatalouden armoilla. Moni tupakoinnin lopettanut sanoo rahan menevän tupakan sijaan makeisiin tai jonnekin muualle - paikkaan X, eli säästöjä ei synny. Miten siis toimia, jos ei halua tukea omasta mielestään epäeettisiä yrityksiä, mutta haluaa silti tuntea olevansa vapaa vapaa-ajallaan? Missä vapaus piilee?
***
Viihteen tarkoitus on saada ajatukset pois ikävistä, masentavista asioista. Mieleeni tulee MTV 3 aamuohjelmien ja uutisten jälkeen tulevat kevennykset, joilla on tarkoitus pyyhkiä pois mielestä kuvat verilammikoissa makaavien lapsien ruumiista. On jokseenkin banaalia että väkivallan jälkeen valmistetaan sorbettia tai muuta painkilleriä -joka saa hyvälle mielelle. Tässä yleensä vedotaan siihen, että jo Roomassa oli leijonia ja orjia, sekä gladiaattoreita. Roomassa oli myös cloaca maxima... On tietysti vaikeaa samastua uhrin asemaan, koska kukaan ei halua kokea kärsimystä omalla kohdallaan. On kuitenkin varmaa, että niin kauan kun hyväksymme esimerkiksi Kiinan toimet Tiibetiä kohtaan, hyväksymme samalla loputtoman sorron ja väkivaltaisen alistamisen. Suomen valtio hyväksyy sen, että Kiina rakentaa patojaan kontrolloidakseen naapurimaidensa, sekä myös omien kansalaistensa mahdollisuuksia saada puhdasta – makeaa vettä. Miksi - miksi minun tulisi hyväksyä se? Viihteen tarkoitus on saada meidät unohtamaan ne asiat jotka viihdeteollisuus ja poliittinen johto haluaa saada meidät unohtamaan. Talous ajaa etiikan ohi. Sivistysvaltion määritelmä on kuitenkin edelleen se sama vanha. Sivistysvaltioksi voidaan kutsua vain sellaista valtiota joka huolehtii erinomaisesti ja ensisijaisesti vanhuksistaan ja lapsistaan, sairaistaan, eli heikompiosaisistaan.
***
Kävin jo vakiintuneen tapani mukaan polttamassa lisäaineettoman tupakan sekä juomassa espressokeittimellä keitetyn luomukahvini kotikatuni edustalla. Jo kirkkaasti punertavan vaahteran oksilla huusi kaksi sinitiaista, hätäänsä kaiketi, kun on talvi tulossa. Saakohan lähikaupasta jo talipalloja? Voinko kiinnittää kaupungin puistossa olevaan puuhun linnunruokaa? Koen vastuukseni selvittää asian ja jopa rikkoa lakia koska haluan edesauttaa elämän kukoistamista. Olen nimittäin aika varma, että myös punarinta ja pari muuta, mustarastaskin saa siitä osansa. Maailma ei muutu paremmaksi ennen kuin me tavalliset ihmiset alamme taas muistelemaan oikeuksiamme. Kansalaistottelemattomuus on kaiketi nyky-yhteiskunnassa ihmisarvoisen ja oikeudenmukaisen elämän välttämättömyys.
You never turned around to see the frowns on the jugglers and the clowns
When they all come down and did tricks for you
You never understood that it ain't no good
You shouldn't let other people get your kicks for you
You used to ride on the chrome horse with your diplomat
Who carried on his shoulder a Siamese cat
Ain't it hard when you discover that
He really wasn't where it's at
After he took from you everything he could steal.
How does it feel
How does it feel
To be on your own
Bob Dylan
Toni Hautamäki, Turussa 14.10.2009
torstai 17. syyskuuta 2009
Henkisestä laiskuudesta...
Henkisestä laiskuudesta...
...sekä henkisestä köyhyydestä, kaikesta sellaisesta löysyydestä, joka estää ihmisen henkisen kehittymisen, on minun tarkoitus kirjoittaa tässä esseessä. Toisaalta, voisin vedota henkisen ilmapiirin velttouteen, ja jättää kirjoittamatta, koska elän ja vaikutan Suomessa -ja maapallolla..? Arne Naess, Norjalainen vuorikiipeilijä, filosofi ja syväekologisen liikkeen perustaja, on ollut tutkimuksieni kohteena viime kuukausina. Olen pyrkinyt ymmärtämään hänen ekologisen ajattelunsa pääkohtia ja toteuttaa hänen ohjeitaan käytännön elämässä sekä sosiaalisissa tilanteissa - ottaen osaa keskusteluihin syväekologista argumentaatiota käyttäen, raivostuttaen ystäväpiiriäni. Naessia lukiessa olen tullut johtopäätökseen, että suurin osa ihmiskunnan ongelmista johtuu juuri henkisestä velttoudesta, ajattelemattomuudesta – ja itsekkyydestä. Ongelmamme johtuvat myös pinnallisuuteen taipuvaisesta ajattelutavasta, jonka johdosta emme ota muita olioita huomioon toteuttaessamme omia päämääriämme. Naess puhuu kirjassaan Ecology, Community & Lifestyle paljon samastumisesta ja sen puutteesta nykymaailmassa.
***
Uskon ja toivon että 12. päivä tammikuuta 96 vuotiaana kuolleen Arne Naessin mailleen meno saa aikaan laajempaa kiinnostusta hänen elämäntyötään kohtaan myös meillä Suomessa, ja osaltani pyrin itse juuri siihen tässä kirjoituksessa. Olen vaikuttunut siitä asenteesta mikä tuntuu olevan ylipäätään koko ympäristöliikkeelle tunnusomaista, eli valmiiden ajatusmallien kritisoiminen ja uusien asenteiden sekä ideoiden etsiminen ja osoittaminen. Edward Abbeyn kirja Kesä autiomaassa puhuu myös omien aivojen käyttämisen puolesta. Suosittelen myös hänen tekstien lukemista. Suomalainen koululaitos taas tuntuu olevan pullollaan ihmisiä jotka eivät kykene kritisoimaan omaa toimintaympäristöään saati omaa toimintaansa. Tämä johtaa lukkiutuneeseen ilmapiiriin, jossa taloudelliset arvot ajavat henkisen kasvun yli. On ymmärrettävää että poliittiset voimat pyrkivät juuri tällaisen tilanteen ylläpitämiseen. Raha sekä valta (esiintyvät ”luonnossa” symbioosissa) ja niiden haaliminen kaikin mahdollisin keinoin on määräävä piirre kaikessa taloudellisesti edistyksellisessä toiminnassa. Yliopistolaki on kai eräs konkreettisimmista esimerkeistä tällaisista pyrkimyksistä..? Erinäiset voimala- sekä patohankkeet kertovat myös tästä. Asekauppa ja puuteollisuus osoittavat myös valitettavasti miten suomalaista työtä ravitaan epärehellisin keinoin. Nimb -ilmiö (not in My Backyard) pätee oikeistopolitiikan sekä Suomen hallituksen toimintatapojen kuvaamiseen oivallisesti...
***
Syväekologinen asenne (Ekosofia T), se jolla Arne Naess minun käsittääkseni on perustellut omaa maailman pelastamiseen tähtäävää toimintaansa, taas tarjoaa aivan toisenlaisen vision uudesta ”paremmasta” maailmasta. Naessia lukiessa syntyy kuva maailmasta jossa ahneus yhdistyy typeryyteen, täyteen ymmärtämättömyyteen omasta itsestä sekä ympäröivästä elinpiiristä. Hyvä lähtökohta on hänen ohjenuoransa ”Älä puutu luonnon mekanismeihin, jollet tiedä miten puuttumisesi vaikuttaa luonnon mekanismeihin”. Yksinkertainen ohje, jota kuitenkaan vain harva ihminen pystyy noudattamaan. Luonto, maapallo, elonkehä on valmis systeemi, jossa kaikki elämälle tarvittava on valmiina. Ihmisen ei tarvitse huolehtia kuin omista jokapäiväisistä - välttämättömistä tarpeistaan. Tiedän itse, kun olen pyrkinyt näin elämään, että se on haastavaa, tai jopa mahdotonta. Juuri pyrkimys tehdä asioita koko ajan paremmin, nykyään siis energiatehokkaammin sekä ekologisemmin, sekä toivottavasti myös ekosofisemmin, on mielekäs tapa elää ja olla yli kansoittuvan planeettamme asukas, sillä jokapäiväisen toiminnan perustelu päivän jokaisena hetkenä on henkisesti rikastuttavaa. Uutta tietoisuutta omasta itsestä sekä muista muodostuu ja samastumista tapahtuu sekä syntyy. Ymmärrän olevani yhtä kaiken ympärillä olevan kanssa kun poimin puolukoita...ja hämähäkkejä. Samalla kun se ahdistaa, se myös auttaa minua tuntemaan iloa siitä kun joku muu tuntee iloa -aidon pidäkkeettömän, ei-vahingonilosta, vaan terveestä riemusta kumpuavan naurun kuuleminen ilahduttaa myös kuulijaa, vaikka kuulija ei olisikaan tietoinen naurun syystä... Tämä kuulostaa naivilta ajattelulta, vaan käytännössä edellä osoitetulla asenteella on uskoakseni elämää rikastuttava vaikutus. Jos tapan hirvikärpäsen joka ryömii parrassani, teen sen tiedostaen samalla, että oma elämäni ei ole sen arvokkaampi kuin tappamani hirvikärpäsen.
Toni Hautamäki
Kuvataiteen maisteri
Luonto –ja Ympäristöalan opiskelija
17.9.2009 Parainen
...sekä henkisestä köyhyydestä, kaikesta sellaisesta löysyydestä, joka estää ihmisen henkisen kehittymisen, on minun tarkoitus kirjoittaa tässä esseessä. Toisaalta, voisin vedota henkisen ilmapiirin velttouteen, ja jättää kirjoittamatta, koska elän ja vaikutan Suomessa -ja maapallolla..? Arne Naess, Norjalainen vuorikiipeilijä, filosofi ja syväekologisen liikkeen perustaja, on ollut tutkimuksieni kohteena viime kuukausina. Olen pyrkinyt ymmärtämään hänen ekologisen ajattelunsa pääkohtia ja toteuttaa hänen ohjeitaan käytännön elämässä sekä sosiaalisissa tilanteissa - ottaen osaa keskusteluihin syväekologista argumentaatiota käyttäen, raivostuttaen ystäväpiiriäni. Naessia lukiessa olen tullut johtopäätökseen, että suurin osa ihmiskunnan ongelmista johtuu juuri henkisestä velttoudesta, ajattelemattomuudesta – ja itsekkyydestä. Ongelmamme johtuvat myös pinnallisuuteen taipuvaisesta ajattelutavasta, jonka johdosta emme ota muita olioita huomioon toteuttaessamme omia päämääriämme. Naess puhuu kirjassaan Ecology, Community & Lifestyle paljon samastumisesta ja sen puutteesta nykymaailmassa.
***
Uskon ja toivon että 12. päivä tammikuuta 96 vuotiaana kuolleen Arne Naessin mailleen meno saa aikaan laajempaa kiinnostusta hänen elämäntyötään kohtaan myös meillä Suomessa, ja osaltani pyrin itse juuri siihen tässä kirjoituksessa. Olen vaikuttunut siitä asenteesta mikä tuntuu olevan ylipäätään koko ympäristöliikkeelle tunnusomaista, eli valmiiden ajatusmallien kritisoiminen ja uusien asenteiden sekä ideoiden etsiminen ja osoittaminen. Edward Abbeyn kirja Kesä autiomaassa puhuu myös omien aivojen käyttämisen puolesta. Suosittelen myös hänen tekstien lukemista. Suomalainen koululaitos taas tuntuu olevan pullollaan ihmisiä jotka eivät kykene kritisoimaan omaa toimintaympäristöään saati omaa toimintaansa. Tämä johtaa lukkiutuneeseen ilmapiiriin, jossa taloudelliset arvot ajavat henkisen kasvun yli. On ymmärrettävää että poliittiset voimat pyrkivät juuri tällaisen tilanteen ylläpitämiseen. Raha sekä valta (esiintyvät ”luonnossa” symbioosissa) ja niiden haaliminen kaikin mahdollisin keinoin on määräävä piirre kaikessa taloudellisesti edistyksellisessä toiminnassa. Yliopistolaki on kai eräs konkreettisimmista esimerkeistä tällaisista pyrkimyksistä..? Erinäiset voimala- sekä patohankkeet kertovat myös tästä. Asekauppa ja puuteollisuus osoittavat myös valitettavasti miten suomalaista työtä ravitaan epärehellisin keinoin. Nimb -ilmiö (not in My Backyard) pätee oikeistopolitiikan sekä Suomen hallituksen toimintatapojen kuvaamiseen oivallisesti...
***
Syväekologinen asenne (Ekosofia T), se jolla Arne Naess minun käsittääkseni on perustellut omaa maailman pelastamiseen tähtäävää toimintaansa, taas tarjoaa aivan toisenlaisen vision uudesta ”paremmasta” maailmasta. Naessia lukiessa syntyy kuva maailmasta jossa ahneus yhdistyy typeryyteen, täyteen ymmärtämättömyyteen omasta itsestä sekä ympäröivästä elinpiiristä. Hyvä lähtökohta on hänen ohjenuoransa ”Älä puutu luonnon mekanismeihin, jollet tiedä miten puuttumisesi vaikuttaa luonnon mekanismeihin”. Yksinkertainen ohje, jota kuitenkaan vain harva ihminen pystyy noudattamaan. Luonto, maapallo, elonkehä on valmis systeemi, jossa kaikki elämälle tarvittava on valmiina. Ihmisen ei tarvitse huolehtia kuin omista jokapäiväisistä - välttämättömistä tarpeistaan. Tiedän itse, kun olen pyrkinyt näin elämään, että se on haastavaa, tai jopa mahdotonta. Juuri pyrkimys tehdä asioita koko ajan paremmin, nykyään siis energiatehokkaammin sekä ekologisemmin, sekä toivottavasti myös ekosofisemmin, on mielekäs tapa elää ja olla yli kansoittuvan planeettamme asukas, sillä jokapäiväisen toiminnan perustelu päivän jokaisena hetkenä on henkisesti rikastuttavaa. Uutta tietoisuutta omasta itsestä sekä muista muodostuu ja samastumista tapahtuu sekä syntyy. Ymmärrän olevani yhtä kaiken ympärillä olevan kanssa kun poimin puolukoita...ja hämähäkkejä. Samalla kun se ahdistaa, se myös auttaa minua tuntemaan iloa siitä kun joku muu tuntee iloa -aidon pidäkkeettömän, ei-vahingonilosta, vaan terveestä riemusta kumpuavan naurun kuuleminen ilahduttaa myös kuulijaa, vaikka kuulija ei olisikaan tietoinen naurun syystä... Tämä kuulostaa naivilta ajattelulta, vaan käytännössä edellä osoitetulla asenteella on uskoakseni elämää rikastuttava vaikutus. Jos tapan hirvikärpäsen joka ryömii parrassani, teen sen tiedostaen samalla, että oma elämäni ei ole sen arvokkaampi kuin tappamani hirvikärpäsen.
Toni Hautamäki
Kuvataiteen maisteri
Luonto –ja Ympäristöalan opiskelija
17.9.2009 Parainen
torstai 6. elokuuta 2009
Asioiden pelastamisesta...
Asioiden pelastamisesta...
Olen viime päivinä ajatellut eri ihmisten ominaisuuksia ja tapoja. On kaiketi pääasiassa kahdenlaisia ihmisiä. Heitä, jotka ajattelevat itsen ja itselleen tärkeiden asioiden pelastamisen ja suojelun olevan kaikkein arvokkainta. Heidän suojelunsa piirissä on asioita, jotka he koulutuksensa ja elämänkokemuksensa, sekä moraalinsa perusteella kokevat säilyttämisen arvoisiksi. Pääjako eri ihmisryhmien välillä kai on, että joidenkin olentojen perspektiivi ylettyy oman navan ja tämän hetken tuolle puolen, kun taas toiset jopa pyrkivät tuhoamaan asioita, jotka kokevat uhkaaviksi suhteessa omaan kukoistukseensa nyt. Tämän ajatusketjun ohessa olen usein huomannut mieleeni pulpahtavan erilaisia paikan nimiä, maantieteellisiä ja henkisiä ympäristöjä.
***
Olen maistellut mielessäni eri paikkojen nimiä, ja yrittänyt luoda mielessäni mielikuvia samaisesta ympäristöstä. Ruotsinpyhtää... Puumala... Kristiinankaupunki...Nuorgam...?
Katsoin Yö vai päivä-nimistä Risto Jarvan elokuvaa vuodelta 1962 ja hämmästelin, miten hienosti lyhyin leikkauksin ohjaaja oli ikuistanut Suomalaista maisemaa eri puolilta isänmaatamme. Samalla jouduin kuitenkin toteamaan, että vastaavan toteuttaminen olisi huomattavasti vaikeampaa nykyajassa. S ja K-marketit ja ABC-huoltamot sekä erinäiset mainokset toistuisivat samanlaisina paikasta riippumatta. E-tieverkoston muotokieli on myös yhdenmukainen, tasapäistävä. Jopa metsät ja pellot, tiet ja talot olisivat, tai ainakin ilmeisesti tulevat tulevaisuudessa olemaan enemmän tai vähemmän saman -näköisiä kaikkialla. Standardit hallitsevat Eurooppalaista kotiamme yhä yhdenmukaistavammin.
***
Olen koko kesän ajan pyöräillyt Turun Ruissalon pyöräteitä ihastellen Kasvitieteellisen puutarhan ympäristöä, suojeltuja rantoja, vanhoja tammia, sekä ruispeltoa joka keinuu rauhoittavan meditatiivisesti kesätuulessa. Ruissalo on tarjonnut minulle lintujen ääniä, meren vilvoittavan syleilyn sekä paahtavaa aurinkoa, mustikoista puhumattakaan. Löysin myös vadelmia, metsämansikoita ja orakkaita, sekä keltavahveroita -kantarelleja ... Moni asia saa olla Ruissalossa rauhassa, vaikka yksityisautoilu, erinäiset kaupalliset interventiot ja muu urheiluksikin nimitetty toiminta osittain rikkoo luonnonrauhan. Moni asia on Ruissalossa hyvin, vaan voisi olla vielä paremminkin. Yksityisautoilua tulisi rajoittaa, kuten Ruisrockin aikaan, niin että saarelle ei autolla pääse, jos siihen ei ole pakottavaa tarvetta. Julkista liikenne kehittämällä ja pyöräilyyn kannustamalla saari pysyisi jatkossakin koko luonnon lajikirjon, ei yksin ihmisen hallinnassa. On mahtavaa, että joitain alueita on saatu alueella erityis-suojelun piiriin, vaan toisaalta minua usein mietityttää, riittääkö se että yksin rajatulla alueella luonto saa toteuttaa ihmisen puuttumatta monimuotoisuuttaan? Juuri siksi me ihmiset menemme luontoon, kun haluamme pois kaupungista, joten ehdotan pidettävän kaupungin ja luonnon erillään. Luonto ei ole vain luonnonvaroja. Ihmiskehoakaan ei kai tulisi ajatella varaosina niihin liittyvine hintoineen? Valitettavasti oikeistovaltainen politikointi laskee jo nyt kuinka paljon syntyvä lapsi tulee tuottamaan elinikänsä aikana... Jos tämän vauvan uloste, eli tuotto, pissa ja kakka purkitettaisiin eri astioihin (jo tuotantovaiheessa) koko elämän ajalta, näistä ”kemikaaleista” saataisiin talteen valtava määrä ”energiapolttoainetta”. Varmasti ympäristöystävällisempää kuin nyt puuhattavat Vuotoksen allas-hanke ja neljäs ydinvoimala...
Olenko itse valmis käymään ulkohuusissa kahdenkymmenen asteen pakkasessa? Jaksanko kantaa vedet kaivosta läpi vuoden? Asun itse Turun keskustassa, ja minulla on siihen syyni. En luultavasti jaksaisi elää metsän keskellä, luonnonmukaisesti, ympäristöystävällisesti. Minulla ei ole siihen myöskään varaa. Asun siis kaupungissa, ja arvostan sen suomaa elämän helppoutta ja mukavuutta. Ruokaa saa ilmaiseksi roskalaatikoista. Syksyllä pääsen polkupyörällä metsiin keräämään luonnon satoa talteen...
***
Palaan mietteissäni takaisin Ruissaloon ja Kuuvaan, lempipaikkaani saarella. Harmittelin jossain vaiheessa kovasti sitä, kun Kuuvaan johtavan tien alussa ollut kauppa lopetti toimintansa. Se oli aivan erityinen kauppa, vanha perinteinen kyläkauppa, joka tosin toimitti itselleni lähinnä jäätelökioskin virkaa. Siksi se kai on nyt poissa, kun myyntiartikkelit olivat edellä mainitun lisäksi kaiketi keskikalja ja siideri? Kauhulla mietin, josko tilalle tulisi ABC-asema. Saattaa olla etten haluaisi käydä enää Kuuvassa, kun golf-kentissä on jo riittävästi kestämistä, sekä kylpylän asiakkaissa. Isojen rahtilaivojen aiheuttamat aallot on myös eräs mieltäni askarruttava asiantila...
***
Eräänä sunnuntaina Kuuvan tiellä minua vastaan tuli Kala-auto. Auto joka toimittaa kotiin kalaa ja äyriäisiä? Sunnuntaina, saaressa, joku ”tilaa” itselleen autolla kalaa, tai äyriäisiä!? Hurraa kehitys, ajattelin! Olisin halunnut pelastaa nuoren miehen auton ratista, vaan en siihen pystynyt. No, sama kala-auto tulikin sitten myöhemmin minua vastaan Kuuvuoressa, Turussa myös. Kävi ilmi, että tämä auto summa mutikassa ajelee ympäri ämpäri ja myy kalaa haluaville. Ehkäpä idea onkin nerokas? Miksi se myy vain kalaa, ajattelin heti..? Ekologista olisi myydä kaikkea mahdollista...vessapaperia, Lotto-kuponkeja, kuten ennen vanhaan myymäläautot tekivät...
Toni Hautamäki
Turku 3.8.2009
Kuvataiteen maisteri
Marjanpoimija
Olen viime päivinä ajatellut eri ihmisten ominaisuuksia ja tapoja. On kaiketi pääasiassa kahdenlaisia ihmisiä. Heitä, jotka ajattelevat itsen ja itselleen tärkeiden asioiden pelastamisen ja suojelun olevan kaikkein arvokkainta. Heidän suojelunsa piirissä on asioita, jotka he koulutuksensa ja elämänkokemuksensa, sekä moraalinsa perusteella kokevat säilyttämisen arvoisiksi. Pääjako eri ihmisryhmien välillä kai on, että joidenkin olentojen perspektiivi ylettyy oman navan ja tämän hetken tuolle puolen, kun taas toiset jopa pyrkivät tuhoamaan asioita, jotka kokevat uhkaaviksi suhteessa omaan kukoistukseensa nyt. Tämän ajatusketjun ohessa olen usein huomannut mieleeni pulpahtavan erilaisia paikan nimiä, maantieteellisiä ja henkisiä ympäristöjä.
***
Olen maistellut mielessäni eri paikkojen nimiä, ja yrittänyt luoda mielessäni mielikuvia samaisesta ympäristöstä. Ruotsinpyhtää... Puumala... Kristiinankaupunki...Nuorgam...?
Katsoin Yö vai päivä-nimistä Risto Jarvan elokuvaa vuodelta 1962 ja hämmästelin, miten hienosti lyhyin leikkauksin ohjaaja oli ikuistanut Suomalaista maisemaa eri puolilta isänmaatamme. Samalla jouduin kuitenkin toteamaan, että vastaavan toteuttaminen olisi huomattavasti vaikeampaa nykyajassa. S ja K-marketit ja ABC-huoltamot sekä erinäiset mainokset toistuisivat samanlaisina paikasta riippumatta. E-tieverkoston muotokieli on myös yhdenmukainen, tasapäistävä. Jopa metsät ja pellot, tiet ja talot olisivat, tai ainakin ilmeisesti tulevat tulevaisuudessa olemaan enemmän tai vähemmän saman -näköisiä kaikkialla. Standardit hallitsevat Eurooppalaista kotiamme yhä yhdenmukaistavammin.
***
Olen koko kesän ajan pyöräillyt Turun Ruissalon pyöräteitä ihastellen Kasvitieteellisen puutarhan ympäristöä, suojeltuja rantoja, vanhoja tammia, sekä ruispeltoa joka keinuu rauhoittavan meditatiivisesti kesätuulessa. Ruissalo on tarjonnut minulle lintujen ääniä, meren vilvoittavan syleilyn sekä paahtavaa aurinkoa, mustikoista puhumattakaan. Löysin myös vadelmia, metsämansikoita ja orakkaita, sekä keltavahveroita -kantarelleja ... Moni asia saa olla Ruissalossa rauhassa, vaikka yksityisautoilu, erinäiset kaupalliset interventiot ja muu urheiluksikin nimitetty toiminta osittain rikkoo luonnonrauhan. Moni asia on Ruissalossa hyvin, vaan voisi olla vielä paremminkin. Yksityisautoilua tulisi rajoittaa, kuten Ruisrockin aikaan, niin että saarelle ei autolla pääse, jos siihen ei ole pakottavaa tarvetta. Julkista liikenne kehittämällä ja pyöräilyyn kannustamalla saari pysyisi jatkossakin koko luonnon lajikirjon, ei yksin ihmisen hallinnassa. On mahtavaa, että joitain alueita on saatu alueella erityis-suojelun piiriin, vaan toisaalta minua usein mietityttää, riittääkö se että yksin rajatulla alueella luonto saa toteuttaa ihmisen puuttumatta monimuotoisuuttaan? Juuri siksi me ihmiset menemme luontoon, kun haluamme pois kaupungista, joten ehdotan pidettävän kaupungin ja luonnon erillään. Luonto ei ole vain luonnonvaroja. Ihmiskehoakaan ei kai tulisi ajatella varaosina niihin liittyvine hintoineen? Valitettavasti oikeistovaltainen politikointi laskee jo nyt kuinka paljon syntyvä lapsi tulee tuottamaan elinikänsä aikana... Jos tämän vauvan uloste, eli tuotto, pissa ja kakka purkitettaisiin eri astioihin (jo tuotantovaiheessa) koko elämän ajalta, näistä ”kemikaaleista” saataisiin talteen valtava määrä ”energiapolttoainetta”. Varmasti ympäristöystävällisempää kuin nyt puuhattavat Vuotoksen allas-hanke ja neljäs ydinvoimala...
Olenko itse valmis käymään ulkohuusissa kahdenkymmenen asteen pakkasessa? Jaksanko kantaa vedet kaivosta läpi vuoden? Asun itse Turun keskustassa, ja minulla on siihen syyni. En luultavasti jaksaisi elää metsän keskellä, luonnonmukaisesti, ympäristöystävällisesti. Minulla ei ole siihen myöskään varaa. Asun siis kaupungissa, ja arvostan sen suomaa elämän helppoutta ja mukavuutta. Ruokaa saa ilmaiseksi roskalaatikoista. Syksyllä pääsen polkupyörällä metsiin keräämään luonnon satoa talteen...
***
Palaan mietteissäni takaisin Ruissaloon ja Kuuvaan, lempipaikkaani saarella. Harmittelin jossain vaiheessa kovasti sitä, kun Kuuvaan johtavan tien alussa ollut kauppa lopetti toimintansa. Se oli aivan erityinen kauppa, vanha perinteinen kyläkauppa, joka tosin toimitti itselleni lähinnä jäätelökioskin virkaa. Siksi se kai on nyt poissa, kun myyntiartikkelit olivat edellä mainitun lisäksi kaiketi keskikalja ja siideri? Kauhulla mietin, josko tilalle tulisi ABC-asema. Saattaa olla etten haluaisi käydä enää Kuuvassa, kun golf-kentissä on jo riittävästi kestämistä, sekä kylpylän asiakkaissa. Isojen rahtilaivojen aiheuttamat aallot on myös eräs mieltäni askarruttava asiantila...
***
Eräänä sunnuntaina Kuuvan tiellä minua vastaan tuli Kala-auto. Auto joka toimittaa kotiin kalaa ja äyriäisiä? Sunnuntaina, saaressa, joku ”tilaa” itselleen autolla kalaa, tai äyriäisiä!? Hurraa kehitys, ajattelin! Olisin halunnut pelastaa nuoren miehen auton ratista, vaan en siihen pystynyt. No, sama kala-auto tulikin sitten myöhemmin minua vastaan Kuuvuoressa, Turussa myös. Kävi ilmi, että tämä auto summa mutikassa ajelee ympäri ämpäri ja myy kalaa haluaville. Ehkäpä idea onkin nerokas? Miksi se myy vain kalaa, ajattelin heti..? Ekologista olisi myydä kaikkea mahdollista...vessapaperia, Lotto-kuponkeja, kuten ennen vanhaan myymäläautot tekivät...
Toni Hautamäki
Turku 3.8.2009
Kuvataiteen maisteri
Marjanpoimija
torstai 23. heinäkuuta 2009
Mitä olio todella tarvitsee?
Mitä olio todella tarvitsee?
Maaseutu uudistuu ( kehittyy). Kanat saavat entisten häkkiensä tilalle virikehäkin 2013 mennessä. Sellaisessa häkissä on orsi, pehkuja ja paikka munimista varten. Ihminen tarvitsee myös häkin, asunnoksikin niitä kutsutaan. Televisio (jalkapallo ja porno) -olut sekä sokeri toimivat "virikkeinä". Silloin tällöin tällaiseen asumiskoneeseen ”tuodaan” vastakkaista sukupuolta edustava yksilö, jonka kanssa siemennetään. Munia ei kuitenkaan aina tule. Itämaiset ja eteläiset lajikkeet munivat jo niin paljon, ettei kaikkien olioiden anneta (tai ne itse eivät halua) munia. Yhteisöllisyyttä pidetään yllä shoppaamalla sunnuntaisin ja raatamalla ”tehtaassa” arkena aamusta yöhön. Hurraa oliot! What a wonderful world...
***
Olen viimeisen puolen vuoden aikana yrittänyt ymmärtää syväekologista filosofista ”koulukuntaa” lukemalla Pentti Linkolan sekä Arne Naessin (1912-2009 R.I.P) tekstejä, sekä tietysti Elonkehä-lehteä, joka on uuden päätoimittajansa ansiosta oivallinen lukukokemus aina ilmestyessään. Näiden edellä mainitun kahden luontoa syvästi kunnioittavan, ymmärtävän ja arvostavan herran mielipiteet eroavat yksinkertaistetusti yhdessä asiassa. Naess puhuu kaikkien olioiden tasa-arvoisuuteen ja sitä kautta kaikkien tasavertaisen hyvinvoinnin ja mahdollisuuksien toteuttamisen huolehtimisen puolesta, madot mukaan lukien. Linkola kai taas luottaa siihen, että nyky-yhteiskunta tuhoutuu väistämättä, jolloin on aivan sama selviävätkö siitä hengissä ylhäisö, alhaiso, vai rotat. Onko näkemyksissä ristiriitaa jää lukijan pohdittavaksi...
Yhdessä asiassa minun on helppo olla yhtä mieltä molempien herrojen kanssa. Nykyinen luonnosta erkaantunut elämäntapa, häkkikanalamainen ihmiselo, joka on katkaissut ymmärryksen luonnon merkityksestä ihmis-ja/sekä että olio-elonkehään, aiheuttaa väistämättä ihmisen asenteiden muuttumisen itsekeskeisiksi, ihmislähtöisiksi, joka taas johtaa idiotismiin, älyttömyyteen, järjettömään käytökseen sekä toimintaan.
***
Viime aikoina on ollut jonkin verran puhetta omituisista ampiaiskuolemista. On huhuttu, että ihmislaji kuolee jos ampiaiset kuolevat koska silloin pölytystä ei tapahdu, eikä vilja kasva, ruoka toisin sanoen loppuu. Nibiru –planeettakin (Planeetta –X) on tekemässä meistä selvää. Jokainen sukupolvi kuulemma jossakin vaiheessa sekoaa maailmanloppuunsa... CCD – tapaukset (Colony collapse disorder =yhdyskuntaluhistumis-sairaus), eli hunaja-ampiaisten joukkokuolemat ovat aiheuttaneet hämminkiä ympäri maailman. Ampiaiset huolehtivat ihmisten viljelemien kasvien pölytyksestä, joten asia huolestuttaa syystäkin ainakin heitä, joilla on valta ja rahaa pyörittää globaalia elintarviketuotantoa. Kuolemille on löydetty useita syitä, sähkömagneettisesta säteilystä eri punkkeihin ja näiden yhteisvaikutuksesta johtuviin nälkäkuolemiin on myös jo joitakin ratkaisumalleja, esimerkiksi Venäläinen ampiaslajike, joka omaa vasta-aineet punkeille. Jos ampiaiset, jotka ovat ymmärtääkseni vanha ja hyvin sopeutunut laji on näin suurissa ongelmissa modernin maailman puristuksissa (GMO), miten mahtaa käydä niiden ihmisten, jotka eivät jo kiidä luotijunissa ja hallitse kolmea avataria second lifessä, tai toimi johtoportaissa..? Kannattaakohan virikehäkkeihin satsata, kun Nibiru pyyhkäisee kanalat galaksin toiselle laidalle..? Ehkä Linkolan ylhäisökäsitys ei ole ajanmukainen. Onko Nokian pääjohtaja esikuvana kannattavampi kuin Norjalainen vuorikiipeilijä-filosofi? Kumpi selviää varmemmin mega -tsunamista? Ahneelle väitetään olevan tiedossa paskainen loppu... Itse olen ajatellut alkaa vuorikiipeilyharrastuksen...
Toni Hautamäki
Vapaaherra
23.7.2009 Turku, Åbo
Finland, Suomi
ps. Kiitos Wikipedia
Maaseutu uudistuu ( kehittyy). Kanat saavat entisten häkkiensä tilalle virikehäkin 2013 mennessä. Sellaisessa häkissä on orsi, pehkuja ja paikka munimista varten. Ihminen tarvitsee myös häkin, asunnoksikin niitä kutsutaan. Televisio (jalkapallo ja porno) -olut sekä sokeri toimivat "virikkeinä". Silloin tällöin tällaiseen asumiskoneeseen ”tuodaan” vastakkaista sukupuolta edustava yksilö, jonka kanssa siemennetään. Munia ei kuitenkaan aina tule. Itämaiset ja eteläiset lajikkeet munivat jo niin paljon, ettei kaikkien olioiden anneta (tai ne itse eivät halua) munia. Yhteisöllisyyttä pidetään yllä shoppaamalla sunnuntaisin ja raatamalla ”tehtaassa” arkena aamusta yöhön. Hurraa oliot! What a wonderful world...
***
Olen viimeisen puolen vuoden aikana yrittänyt ymmärtää syväekologista filosofista ”koulukuntaa” lukemalla Pentti Linkolan sekä Arne Naessin (1912-2009 R.I.P) tekstejä, sekä tietysti Elonkehä-lehteä, joka on uuden päätoimittajansa ansiosta oivallinen lukukokemus aina ilmestyessään. Näiden edellä mainitun kahden luontoa syvästi kunnioittavan, ymmärtävän ja arvostavan herran mielipiteet eroavat yksinkertaistetusti yhdessä asiassa. Naess puhuu kaikkien olioiden tasa-arvoisuuteen ja sitä kautta kaikkien tasavertaisen hyvinvoinnin ja mahdollisuuksien toteuttamisen huolehtimisen puolesta, madot mukaan lukien. Linkola kai taas luottaa siihen, että nyky-yhteiskunta tuhoutuu väistämättä, jolloin on aivan sama selviävätkö siitä hengissä ylhäisö, alhaiso, vai rotat. Onko näkemyksissä ristiriitaa jää lukijan pohdittavaksi...
Yhdessä asiassa minun on helppo olla yhtä mieltä molempien herrojen kanssa. Nykyinen luonnosta erkaantunut elämäntapa, häkkikanalamainen ihmiselo, joka on katkaissut ymmärryksen luonnon merkityksestä ihmis-ja/sekä että olio-elonkehään, aiheuttaa väistämättä ihmisen asenteiden muuttumisen itsekeskeisiksi, ihmislähtöisiksi, joka taas johtaa idiotismiin, älyttömyyteen, järjettömään käytökseen sekä toimintaan.
***
Viime aikoina on ollut jonkin verran puhetta omituisista ampiaiskuolemista. On huhuttu, että ihmislaji kuolee jos ampiaiset kuolevat koska silloin pölytystä ei tapahdu, eikä vilja kasva, ruoka toisin sanoen loppuu. Nibiru –planeettakin (Planeetta –X) on tekemässä meistä selvää. Jokainen sukupolvi kuulemma jossakin vaiheessa sekoaa maailmanloppuunsa... CCD – tapaukset (Colony collapse disorder =yhdyskuntaluhistumis-sairaus), eli hunaja-ampiaisten joukkokuolemat ovat aiheuttaneet hämminkiä ympäri maailman. Ampiaiset huolehtivat ihmisten viljelemien kasvien pölytyksestä, joten asia huolestuttaa syystäkin ainakin heitä, joilla on valta ja rahaa pyörittää globaalia elintarviketuotantoa. Kuolemille on löydetty useita syitä, sähkömagneettisesta säteilystä eri punkkeihin ja näiden yhteisvaikutuksesta johtuviin nälkäkuolemiin on myös jo joitakin ratkaisumalleja, esimerkiksi Venäläinen ampiaslajike, joka omaa vasta-aineet punkeille. Jos ampiaiset, jotka ovat ymmärtääkseni vanha ja hyvin sopeutunut laji on näin suurissa ongelmissa modernin maailman puristuksissa (GMO), miten mahtaa käydä niiden ihmisten, jotka eivät jo kiidä luotijunissa ja hallitse kolmea avataria second lifessä, tai toimi johtoportaissa..? Kannattaakohan virikehäkkeihin satsata, kun Nibiru pyyhkäisee kanalat galaksin toiselle laidalle..? Ehkä Linkolan ylhäisökäsitys ei ole ajanmukainen. Onko Nokian pääjohtaja esikuvana kannattavampi kuin Norjalainen vuorikiipeilijä-filosofi? Kumpi selviää varmemmin mega -tsunamista? Ahneelle väitetään olevan tiedossa paskainen loppu... Itse olen ajatellut alkaa vuorikiipeilyharrastuksen...
Toni Hautamäki
Vapaaherra
23.7.2009 Turku, Åbo
Finland, Suomi
ps. Kiitos Wikipedia
keskiviikko 8. heinäkuuta 2009
Kasimir Malevits: Luonnossa on...
Luonnossa on...
Luonnossa vaikuttavat määrä/voimakkuus, väri,
sekä ääni, joka nousee/muodostuu edellisten kontaktista/ yhteisvaikutuksesta.
Muotoilevassa/ plastisessa luovassa taiteessa, monet luovat määrän tai värin keinoin,
jotkut taasen äänen avulla. (Jos mikään luonnossa ei väreilisi, mikään yksikkö/elementti ei koskaan ylittäisi rajojaan, jolloin ääni ei esiintyisi luonnossa).
Tähän asti muotoilevassa/plastisessa taiteessa kaikki ovat rakentaneet teoksensa kolmen perustan varaan: Määrän, värin, sekä äänen;
Maalari, tulkitessaan/renderoidessaan värin kankaalle, ei oleta tuovansa kolmea eri elementtiä sille.
Kuvaa, maalausta ei tulisi tarkastella vain väristä itsestään lähtöisin, se pitää tulla nähdyksi ja kuulluksi, koska me luomme äänen, värin ja määrän/voimakkuuden
objektien rakenteisiin, sekä luontoon.
Sellainen kuva on luontoa kuvaavan maalarin kuva. Maalarin, joka kuvaa luontoa ja objekteja.
Sama pätee veistotaiteeseen, josta väri on kastroitu/steriloitu
( vaikka veistotaiteen onkin oltava värillistä, koska luonnossa määrä/volyymi on juuri väriä ).
Objektin/esineen, sen yhtenäisyyden/kokonaisuuden tähden me rakennamme kokonaisuuden värissä/värillä, volyymillä, ja äänellä/ssä ).
***
Kubistisen kuvan rakennetta ei saavuteta pelkästään värin ja volyymin avulla, vaan myös rytmi - sekä äänirakenteiden keinoin.
Kubismi on saavuttanut enemmän kuin mikään muu koskaan aiemmin;
Hienoin, ideaalisesti perusteellisin kontakti kahden muodon välillä: struktuurin, äänen sekä rytmin osalta, - tämä on loistava saavutus, osoitus ihmisyyteen kuuluvasta taidokkuudesta sekä täydellistymisestä. Kubismi on perustanut Uuden Maailman järjestyksen, tai oikeastaan se on luonut rytmin, volyymin, värin ja äänen kaaoksen maailmasta ja yhtenäistänyt sen.
***
Jos tarkastelee tarkoin kubistista struktuuria, päätelmät ovat lumoavia/hypnotisoivia: volyymi, reliefimäisyys, väri, kaikki nämä sensaatiot tuotuna yhteen saavat meissä aikaan vaikutuksen mukavuudesta tai vastenmielisyydestä/ ärsyttävyydestä.
Viimeisin saavutus on ääni, vaikka emme kykenekään sitä kuulemaan, se on siellä siitäkin huolimatta, ja vain sisäinen korva voi kuulla sen kauniin ja herkän oskillatorisen/värähtelevän ääniaallon.
Kuitenkin, tämä tulee jäämään viimeistellyksi vasta tulevaisuudessa, ja juuri siitä syystä, tämä voi olla ensimmäinen viittaus ääneen kuvissa.
***
Vaikuttaisi siltä, että kubismissa individuaalisuus/yksilöllisyys on saavuttanut kolmikasvoisen aspektin/ominaisuuden, se vaikuttaa täydellistymiseltä.
Vaikka kompuroimme väistämättömän edessä, kolmikasvoinen identiteettimme hajoaa erilliseen perfektionismin /virheettömyyden tavoitteluun, jossa kaiken perustana on pyrkimys saavuttaa absoluuttinen vapaus ja itsemääräämisoikeus.
***
Kun tarkastelemme volyymiä, väriä sekä ääntä, ne ovat vain välineitä/menetelmiä, siksi ne eivät koskaan voi olla (täysin) vapaita, koska ovat riippuvaisia tahdostani, ne löytyvät itsensä luovien käsien särkymättömyydestä/tuhoutumattomuudesta.
***
Monumentti syntyy, kun kolmeksi jakautuneet kasvot pakenevat pohjattomaan kuiluun/hornaan, jossa jokainen näistä kasvoista tarttuu omimpaansa - ja luo niistä merkkejä, jotka ovat syntyneet sen syvyyksissä.
Kun ”Suprematismissa” käytämme väriä dominoidaksemme/hallitaksemme kaksiulotteista tilaa, me eväämme sen määrältä ja ääneltä koska yksikkö tulee täten erotetuksi ajasta. Kun yksikkö on löydetty aikaan sidottuna, se muodostaa dualistisen/kaksiosaisen suhteen äänen kanssa/ääneen.
***
Maailman kasvot olivat hajallaan siitä lähtien/koska sen partikkelit/hiukkaset elivät erillään/individuaalisesti.
He löysivät tiensä aikaan, koskettivat toistensa vartaloita, loivat kuvan
ja sen liikkeen aikaansaamana kaikki alkoi pyöriä, täydellistäen kuvaa kokonaiseksi liikkeeksi/ajatus-suunnaksi. ( Pirstaleina olevan maailman täydellistyminen ).
***
Kubismia ei voida ajatella puhtaasti plastisten muotojen taiteeksi.
Yleisesti puhuen, maalaus ei ole sitä mitä siitä on tähän asti ajateltu. Maalaus on enemmän kuin yksinkertainen ilmaus luonnosta tai abstraktien muotojen sommitelma – värien sekä ornamenttien yhdistelmä.
***
Väri on muotojen luomisen väline, ei vain struktuuri tai rakenne, sommitelma sommitelman tähden ( sommitelman oma itsetarkoitus ), vaan jotakin muuta/erilaista - kieli joka on muodostettu erityisillä sanoilla.
Se on jotakin minkä avulla voimme puhua universumista, se on meidän sisäisen innostuksemme tila ( elotus/animaatio ), jotakin mitä emme voi ilomaista sanojen
( tai äänen ) avulla.
***
Kubismi on osoittanut meille selkeästi maailmantilan, esineet/objektit, se on osoittanut meille, että maailman kasvot, pitkän muotoutumisen vaiheen jälkeen, ovat nyt hajoamassa.
Hajoamisessa piilee sen integraali/keskeinen/yhtenäinen olemus: objektit, jotka on luotu mielikuvituksemme avulla, eivät enää ole, vaan jos me edelleen näemme ne, johtuu se siitä, että niistä langenneiden heijastusten säteet eivät ole vielä kadonneet omasta ajastaan, irti/ulos kehästään.
Värillä, maalauksellisuudella tai muotojen sommitelmilla ei ole osaa tässä, ne ovat ekspressiolle/ ilmaisulle alisteisia.
Monet kirjailijat, tiedemiehet sekä filosofit etsivät reittiä tai jälkiä, jotka johtaisivat uuteen ihmisyyteen/inhimillisyyteen = uuteen ihmiseen.
( Sellaista polkua ei löydy, kuva on meidän rotaation keskipisteessä, se täytyy vain hyväksyä).
He odottavat ja yrittävät arvailla missä asussa tämän uuden ihmisen tulisi ilmaantua.
Juutalaiset luonnostelivat itselleen kuvan Messiaasta, ja tässä tarkoituksessa he edelleen odottavat häntä saapuvaksi.
Kristus on ollut heidän keskuudessaan, ei ollut ketään suurempaa kuin Hän tuona aikana, ja Hänen jälkeensä vuosisadat ovat kuluneet; vaan Hän ei näyttänyt luonnoksissa esitetyltä, joten hänet ristiinnaulittiin.
Sukupolvet ovat vaihtuneet. Jokainen samankaltainen mies on tuonut uutta voimaa ihmisyyteen, jauhaen hienoksi/hävittäen sen.
Nerous on voima, joka hajottaa massat, uusien ideoiden voiman, instrumentin kaltaisena se hienontaa massan.
Kristuksesta tuli suuri Hänen kuolemansa jälkeen, ja jokaisen sukupolven jälkeen hänen persoonallisuutensa on voimistunut.
Tämä kasvu on tapahtunut vain kansan yhdessä osassa. Uusi kuva Hänessä ilmestyi vain yhdelle osalle väestöä.
***
Nykyhetkessä ihmiset etsivät kuvaa, joka voitaisiin paljastaa Maailmalle. Vaan missä ovat ne puolet/ominaisuudet, missä ovat ne muodot, joista voimme havaita yhdenmukaisuuden, milloin se tulee?
On tärkeää tietää, koska se on Maailman ideaali.
***
Päivä toisensa jälkeen muinainen/ammoinen ihminen meni ( kulki ) kohti pirstoutumistaan, ja meidän 1900-luku on yksi niistä menneiden aikojen suurenmoisista vuosisadoista: se muodostaa sulun, josta ihminen ei pääse läpi kuin pirstoutumalla.
Se on jo tapahtunut, ja nähdäkseen uuden kuvan, ihmisen tulee nähdä kaikki se, mikä luotiin hänen viimeisen päivänsä aikana.
Silmämme on arvoton, jos näkökykymme perustaa kaiken tuolle väittämälle ja hyväksyy näkemänsä tosiasiana – se olisi vale.
Vain kehittämällä ymmärrystämme/tietoisuuttamme voimme nähdä ihmisyyden itsessämme, vain silloin voivat hänen kasvonsa heijastua luonnossa/luontoon.
***
Jos me taiteessa otimme haltuumme/omistimme ihmisen muotokuvan, hänet kasvoineen, nenineen, suineen ja jalkoineen, Faaraon ajoista Renessanssin epookkeihin,
silloin meillä tulisi olla myös hänen mielikuvituksensa sellaisenaan, perustuen siihen, mitä hän on silmillään nähnyt.
( Piirrettäessä valokuvamainen muotokuva, on se sama kuin piirtäisin parin kalosseja tai hatun; se kertoisi saman kuin muotokuvakin ).
***
Tällä hetkellä sellaisia kasvoja ei ole, sillä ihminen on hajotettu, kykenemätön näkemään hänen kasvonsa. Näemme hänen kasvonsa vain moninaisten muotojen läpi, limittyneenä yhteen - keskittymään.
Voidaan jopa väittää, että Kubistinen taide antaa uuden muotokuvan, vaan voimakkain/kirkkain/eloisin/mielikuvituksellisin kuva on vain futurismissa, ja vain ajassa, koska meidän vuosisatamme on valtava kivenjärkäle joka on suunnattu kaikella voimallaan kohti avaruutta.
***
Tästä seuraa taiteen kaikkien perustusten romahtaminen, kun tietoisuutemme on siirretty täysin toisenlaiseen maastoon/kenttään/aukioon.
Värin tutkimuskenttä/alue täytyy tuhota.
( Joka tarkoittaa ) sen täytyy muuntaa itsensä valkoiseksi.
***
Mutta valkoinenkin säilyy valkoisena, ja voidakseen esittää muotoja itsessään, se pitää luoda niin, että muoto on legitiimi ( helposti luettava ), siitä saa selvää, merkki voidaan havaita itse itsessään.
Valkoisten ero tulee säilyä/pysyä, mutta täysin puhtaan valkoisessa skaalassa/mittakaava/asteikossa.
Valkoisen kehitys ei ole rajoitettu värin perustaan/perusolemukseen tai oskillaation tuloksiin värissä; se on jonkin paljon perustavamman/syvällisemmän asian ilmaisua, se ilmaisee/osoittaa minun muutos/muunnos-pyrkimykseni ajassa.
Minun mielikuvitukseni väristä lakkaa olemasta värillistä, se sulautuu/liittyy yhteen väriin
– valkoiseen.
***
Monille väri on edelleen menneen maailman asioita. He ovat rajoittuneita ihmisiä. Sama pätee heihin, jotka kiistelevät esineistä/objekteista.
Meidän tulee poiketa puhtaiden maailman lakien perustasta ja pyrkiä rakentamaan niistä muoto. Tässä hetkessä, mielestäni väri on astunut uuden tietoisuuden vaikutuspiiriin, näin on käynyt myös määrälle
( volyymille ) sekä äänelle.
***
Nyt olen tekemisissä puhtaimman tuotteen kanssa. Vääristymiä, konsepteja tai assosiaatioita, niitä ei ole. Väri on väri, ääni on ääni, määrä on määrä.
Vain silloin, kun olen saanut nämä asiat haltuuni, kykenen ilmaisemaan oman maailmani, ja siinä nousivat muut/toiset ihmiset ylösnousemukseen/pelastukseen.
( Minä tulen näyttämään uuden rakenteen, joka tulee sisältämään määrän, sellaisenaan, värin ja äänen niiden itsellisten luonteenomaisten aspektiensa/näkökulmiensa/kantojensa ominaisuuksissa ).
***
Minulla on käytössäni edellä mainittujen keinojen lisäksi perusta ja paikka jolle rakentaa: lepo/rauha ja aika; jos rakennan rauhassa/levossa, miljoonat värit ilmestyvät/tulevat esiin; jos rakennan ajassa, vain yksi ilmaantuu.
Ajassa, väri yhdistyy äänen kanssa, ja jos on mahdollista voimistaa ääniaaltoja esitetyssä niin kuin luonnossa, kuulisimme mitä ideaalisimman rakenteen, koska jokainen muoto itsessään on erilainen, ja löytää itsensä erilaisena, ja sen seurauksena muodostaa yhteyden ajan kanssa uudella tavalla, muodostaen ääniaallon; Suprematistisessa muodon konstruktiossa/rakenteessa, ajassa saavutetaan merkittävä jännite ääniaaltojen välille.
***
Konstruktio itsessään on äärettömän kompleksinen, sitä ei ole rakennettu vain sen ylöspäin kohoavan muodon tähden, vaan välittämään kaavio/diagrammi/käyrä joka on piirretty minun sisäisten oskillaatioiden muutosten pohjalta;
ja vaikka se kuuluukin minulle ja heille, jotka ovat kaltaisiani, = he voivat sanoa niin.
Jokainen sellainen rakenne osoittaa hetkeen mielikuvituksessani/kuvittelukyvyssäni, jossa se löytää itsensä.
Suomentajan huomautuksia:
Käänsin edelliseen Kuvas-lehteen ( 2008 ) Malevitsin manifestin vuodelta 1916. Se oli ensimmäinen yritykseni kääntää pitkä ( abstraktia ) taidetta käsittelevä essee englannin kielestä suomen kieleen. Ryhdyin työhön, koska olin silloin tehnyt huomion taidepuheen merkittävästä tasottomuudesta kouluyhteisössämme. Osaltaan tason heikkous johtui siitä, että yritimme käydä keskusteluja englannin kielellä ryhmässä, jossa vain n. 20 prosenttia kokoonpanosta pystyi edes välttävästi ilmaisemaan itseään englanniksi, tai oli halukas ottamaan osaa keskusteluun. Samalla minusta tuntui myös suomeksi käydyissä keskusteluissa usein siltä, että puhe vilisi muualta/muilta sämplättyjä kliseitä, sekä epämääräistä hölynpölyä, lainattuja muka-viisauksia. Tämä on toki sallittua, koska onhan taide taidetta, ja taidepuhe taidepuhetta.
Käännös-tehtäväni auttoi minua itseäni palauttamaan uskoni siihen, että ensinnäkin on olemassa tekstejä, joissa taiteesta puhutaan mielestäni kiinnostavasti, ja toiseksi, että englannin kielessä on tarvitsemiani sanoja. Minä en vain tuntenut niitä ennalta. Vaikka mielestäni englannin kielen taitoni ovat jopa tyydyttävät, erityisalan kielen hallinta on hyvin haastavaa, vaan toisaalta edellytys kehittävään oppimisympäristöön. Suomentaminen on erittäin hyödyllistä ja yleis-sivistävää puuhaa. Olen jopa saanut palautetta aiemmasta suomennos-tekstistä ja uskon, että työ kannatti ja muutama ihminen on jopa ajatuksella vaivautunut lukemaan ”käännökseni”. Vielä, jos joku on sitä mieltä, että vain se mikä on sanottu viimeisen viiden minuutin aikana, että vain juuri uunista ulos tullut voi kertoa evidentisti ajastamme ja taiteestamme – eikö olisi jo aika myöntää tosiasiat. Taide syntyy taiteesta – taidepuhe taidepuheesta, uudesta tai vanhasta. Seuraavaksi kaiketi minun on pakko tarttua mystisyyteen tehokeinona, eli tarkasteltava hyvin kriittisesti mystisen taidepuheen eri ominaisuuksia sekä vaikutuksia. Nyt keskityn nauttimaan sen aiheuttamasta hämmennyksestä. Lukuiloa toivoo Toni Hautamäki, Turussa 31.5.2009
Tämä teksti (suomennos esseestä: In Nature there Exists...) perustuu Xenia Hoffmannin venäjän kielestä englannin kieleen kääntämään ja Troels Anderssonin Borgens Forlag – kustantajalle vuonna 1978 toimittamaan essee-kokoelmaan The Artist, Infinity, Suprematism, unpublished writings 1913-33, Vol IV, jonka esseiden ajatukset on synnyttänyt K. S. Malevich, / Kasimir Malevits ( 1878-1935 ).
Luonnossa vaikuttavat määrä/voimakkuus, väri,
sekä ääni, joka nousee/muodostuu edellisten kontaktista/ yhteisvaikutuksesta.
Muotoilevassa/ plastisessa luovassa taiteessa, monet luovat määrän tai värin keinoin,
jotkut taasen äänen avulla. (Jos mikään luonnossa ei väreilisi, mikään yksikkö/elementti ei koskaan ylittäisi rajojaan, jolloin ääni ei esiintyisi luonnossa).
Tähän asti muotoilevassa/plastisessa taiteessa kaikki ovat rakentaneet teoksensa kolmen perustan varaan: Määrän, värin, sekä äänen;
Maalari, tulkitessaan/renderoidessaan värin kankaalle, ei oleta tuovansa kolmea eri elementtiä sille.
Kuvaa, maalausta ei tulisi tarkastella vain väristä itsestään lähtöisin, se pitää tulla nähdyksi ja kuulluksi, koska me luomme äänen, värin ja määrän/voimakkuuden
objektien rakenteisiin, sekä luontoon.
Sellainen kuva on luontoa kuvaavan maalarin kuva. Maalarin, joka kuvaa luontoa ja objekteja.
Sama pätee veistotaiteeseen, josta väri on kastroitu/steriloitu
( vaikka veistotaiteen onkin oltava värillistä, koska luonnossa määrä/volyymi on juuri väriä ).
Objektin/esineen, sen yhtenäisyyden/kokonaisuuden tähden me rakennamme kokonaisuuden värissä/värillä, volyymillä, ja äänellä/ssä ).
***
Kubistisen kuvan rakennetta ei saavuteta pelkästään värin ja volyymin avulla, vaan myös rytmi - sekä äänirakenteiden keinoin.
Kubismi on saavuttanut enemmän kuin mikään muu koskaan aiemmin;
Hienoin, ideaalisesti perusteellisin kontakti kahden muodon välillä: struktuurin, äänen sekä rytmin osalta, - tämä on loistava saavutus, osoitus ihmisyyteen kuuluvasta taidokkuudesta sekä täydellistymisestä. Kubismi on perustanut Uuden Maailman järjestyksen, tai oikeastaan se on luonut rytmin, volyymin, värin ja äänen kaaoksen maailmasta ja yhtenäistänyt sen.
***
Jos tarkastelee tarkoin kubistista struktuuria, päätelmät ovat lumoavia/hypnotisoivia: volyymi, reliefimäisyys, väri, kaikki nämä sensaatiot tuotuna yhteen saavat meissä aikaan vaikutuksen mukavuudesta tai vastenmielisyydestä/ ärsyttävyydestä.
Viimeisin saavutus on ääni, vaikka emme kykenekään sitä kuulemaan, se on siellä siitäkin huolimatta, ja vain sisäinen korva voi kuulla sen kauniin ja herkän oskillatorisen/värähtelevän ääniaallon.
Kuitenkin, tämä tulee jäämään viimeistellyksi vasta tulevaisuudessa, ja juuri siitä syystä, tämä voi olla ensimmäinen viittaus ääneen kuvissa.
***
Vaikuttaisi siltä, että kubismissa individuaalisuus/yksilöllisyys on saavuttanut kolmikasvoisen aspektin/ominaisuuden, se vaikuttaa täydellistymiseltä.
Vaikka kompuroimme väistämättömän edessä, kolmikasvoinen identiteettimme hajoaa erilliseen perfektionismin /virheettömyyden tavoitteluun, jossa kaiken perustana on pyrkimys saavuttaa absoluuttinen vapaus ja itsemääräämisoikeus.
***
Kun tarkastelemme volyymiä, väriä sekä ääntä, ne ovat vain välineitä/menetelmiä, siksi ne eivät koskaan voi olla (täysin) vapaita, koska ovat riippuvaisia tahdostani, ne löytyvät itsensä luovien käsien särkymättömyydestä/tuhoutumattomuudesta.
***
Monumentti syntyy, kun kolmeksi jakautuneet kasvot pakenevat pohjattomaan kuiluun/hornaan, jossa jokainen näistä kasvoista tarttuu omimpaansa - ja luo niistä merkkejä, jotka ovat syntyneet sen syvyyksissä.
Kun ”Suprematismissa” käytämme väriä dominoidaksemme/hallitaksemme kaksiulotteista tilaa, me eväämme sen määrältä ja ääneltä koska yksikkö tulee täten erotetuksi ajasta. Kun yksikkö on löydetty aikaan sidottuna, se muodostaa dualistisen/kaksiosaisen suhteen äänen kanssa/ääneen.
***
Maailman kasvot olivat hajallaan siitä lähtien/koska sen partikkelit/hiukkaset elivät erillään/individuaalisesti.
He löysivät tiensä aikaan, koskettivat toistensa vartaloita, loivat kuvan
ja sen liikkeen aikaansaamana kaikki alkoi pyöriä, täydellistäen kuvaa kokonaiseksi liikkeeksi/ajatus-suunnaksi. ( Pirstaleina olevan maailman täydellistyminen ).
***
Kubismia ei voida ajatella puhtaasti plastisten muotojen taiteeksi.
Yleisesti puhuen, maalaus ei ole sitä mitä siitä on tähän asti ajateltu. Maalaus on enemmän kuin yksinkertainen ilmaus luonnosta tai abstraktien muotojen sommitelma – värien sekä ornamenttien yhdistelmä.
***
Väri on muotojen luomisen väline, ei vain struktuuri tai rakenne, sommitelma sommitelman tähden ( sommitelman oma itsetarkoitus ), vaan jotakin muuta/erilaista - kieli joka on muodostettu erityisillä sanoilla.
Se on jotakin minkä avulla voimme puhua universumista, se on meidän sisäisen innostuksemme tila ( elotus/animaatio ), jotakin mitä emme voi ilomaista sanojen
( tai äänen ) avulla.
***
Kubismi on osoittanut meille selkeästi maailmantilan, esineet/objektit, se on osoittanut meille, että maailman kasvot, pitkän muotoutumisen vaiheen jälkeen, ovat nyt hajoamassa.
Hajoamisessa piilee sen integraali/keskeinen/yhtenäinen olemus: objektit, jotka on luotu mielikuvituksemme avulla, eivät enää ole, vaan jos me edelleen näemme ne, johtuu se siitä, että niistä langenneiden heijastusten säteet eivät ole vielä kadonneet omasta ajastaan, irti/ulos kehästään.
Värillä, maalauksellisuudella tai muotojen sommitelmilla ei ole osaa tässä, ne ovat ekspressiolle/ ilmaisulle alisteisia.
Monet kirjailijat, tiedemiehet sekä filosofit etsivät reittiä tai jälkiä, jotka johtaisivat uuteen ihmisyyteen/inhimillisyyteen = uuteen ihmiseen.
( Sellaista polkua ei löydy, kuva on meidän rotaation keskipisteessä, se täytyy vain hyväksyä).
He odottavat ja yrittävät arvailla missä asussa tämän uuden ihmisen tulisi ilmaantua.
Juutalaiset luonnostelivat itselleen kuvan Messiaasta, ja tässä tarkoituksessa he edelleen odottavat häntä saapuvaksi.
Kristus on ollut heidän keskuudessaan, ei ollut ketään suurempaa kuin Hän tuona aikana, ja Hänen jälkeensä vuosisadat ovat kuluneet; vaan Hän ei näyttänyt luonnoksissa esitetyltä, joten hänet ristiinnaulittiin.
Sukupolvet ovat vaihtuneet. Jokainen samankaltainen mies on tuonut uutta voimaa ihmisyyteen, jauhaen hienoksi/hävittäen sen.
Nerous on voima, joka hajottaa massat, uusien ideoiden voiman, instrumentin kaltaisena se hienontaa massan.
Kristuksesta tuli suuri Hänen kuolemansa jälkeen, ja jokaisen sukupolven jälkeen hänen persoonallisuutensa on voimistunut.
Tämä kasvu on tapahtunut vain kansan yhdessä osassa. Uusi kuva Hänessä ilmestyi vain yhdelle osalle väestöä.
***
Nykyhetkessä ihmiset etsivät kuvaa, joka voitaisiin paljastaa Maailmalle. Vaan missä ovat ne puolet/ominaisuudet, missä ovat ne muodot, joista voimme havaita yhdenmukaisuuden, milloin se tulee?
On tärkeää tietää, koska se on Maailman ideaali.
***
Päivä toisensa jälkeen muinainen/ammoinen ihminen meni ( kulki ) kohti pirstoutumistaan, ja meidän 1900-luku on yksi niistä menneiden aikojen suurenmoisista vuosisadoista: se muodostaa sulun, josta ihminen ei pääse läpi kuin pirstoutumalla.
Se on jo tapahtunut, ja nähdäkseen uuden kuvan, ihmisen tulee nähdä kaikki se, mikä luotiin hänen viimeisen päivänsä aikana.
Silmämme on arvoton, jos näkökykymme perustaa kaiken tuolle väittämälle ja hyväksyy näkemänsä tosiasiana – se olisi vale.
Vain kehittämällä ymmärrystämme/tietoisuuttamme voimme nähdä ihmisyyden itsessämme, vain silloin voivat hänen kasvonsa heijastua luonnossa/luontoon.
***
Jos me taiteessa otimme haltuumme/omistimme ihmisen muotokuvan, hänet kasvoineen, nenineen, suineen ja jalkoineen, Faaraon ajoista Renessanssin epookkeihin,
silloin meillä tulisi olla myös hänen mielikuvituksensa sellaisenaan, perustuen siihen, mitä hän on silmillään nähnyt.
( Piirrettäessä valokuvamainen muotokuva, on se sama kuin piirtäisin parin kalosseja tai hatun; se kertoisi saman kuin muotokuvakin ).
***
Tällä hetkellä sellaisia kasvoja ei ole, sillä ihminen on hajotettu, kykenemätön näkemään hänen kasvonsa. Näemme hänen kasvonsa vain moninaisten muotojen läpi, limittyneenä yhteen - keskittymään.
Voidaan jopa väittää, että Kubistinen taide antaa uuden muotokuvan, vaan voimakkain/kirkkain/eloisin/mielikuvituksellisin kuva on vain futurismissa, ja vain ajassa, koska meidän vuosisatamme on valtava kivenjärkäle joka on suunnattu kaikella voimallaan kohti avaruutta.
***
Tästä seuraa taiteen kaikkien perustusten romahtaminen, kun tietoisuutemme on siirretty täysin toisenlaiseen maastoon/kenttään/aukioon.
Värin tutkimuskenttä/alue täytyy tuhota.
( Joka tarkoittaa ) sen täytyy muuntaa itsensä valkoiseksi.
***
Mutta valkoinenkin säilyy valkoisena, ja voidakseen esittää muotoja itsessään, se pitää luoda niin, että muoto on legitiimi ( helposti luettava ), siitä saa selvää, merkki voidaan havaita itse itsessään.
Valkoisten ero tulee säilyä/pysyä, mutta täysin puhtaan valkoisessa skaalassa/mittakaava/asteikossa.
Valkoisen kehitys ei ole rajoitettu värin perustaan/perusolemukseen tai oskillaation tuloksiin värissä; se on jonkin paljon perustavamman/syvällisemmän asian ilmaisua, se ilmaisee/osoittaa minun muutos/muunnos-pyrkimykseni ajassa.
Minun mielikuvitukseni väristä lakkaa olemasta värillistä, se sulautuu/liittyy yhteen väriin
– valkoiseen.
***
Monille väri on edelleen menneen maailman asioita. He ovat rajoittuneita ihmisiä. Sama pätee heihin, jotka kiistelevät esineistä/objekteista.
Meidän tulee poiketa puhtaiden maailman lakien perustasta ja pyrkiä rakentamaan niistä muoto. Tässä hetkessä, mielestäni väri on astunut uuden tietoisuuden vaikutuspiiriin, näin on käynyt myös määrälle
( volyymille ) sekä äänelle.
***
Nyt olen tekemisissä puhtaimman tuotteen kanssa. Vääristymiä, konsepteja tai assosiaatioita, niitä ei ole. Väri on väri, ääni on ääni, määrä on määrä.
Vain silloin, kun olen saanut nämä asiat haltuuni, kykenen ilmaisemaan oman maailmani, ja siinä nousivat muut/toiset ihmiset ylösnousemukseen/pelastukseen.
( Minä tulen näyttämään uuden rakenteen, joka tulee sisältämään määrän, sellaisenaan, värin ja äänen niiden itsellisten luonteenomaisten aspektiensa/näkökulmiensa/kantojensa ominaisuuksissa ).
***
Minulla on käytössäni edellä mainittujen keinojen lisäksi perusta ja paikka jolle rakentaa: lepo/rauha ja aika; jos rakennan rauhassa/levossa, miljoonat värit ilmestyvät/tulevat esiin; jos rakennan ajassa, vain yksi ilmaantuu.
Ajassa, väri yhdistyy äänen kanssa, ja jos on mahdollista voimistaa ääniaaltoja esitetyssä niin kuin luonnossa, kuulisimme mitä ideaalisimman rakenteen, koska jokainen muoto itsessään on erilainen, ja löytää itsensä erilaisena, ja sen seurauksena muodostaa yhteyden ajan kanssa uudella tavalla, muodostaen ääniaallon; Suprematistisessa muodon konstruktiossa/rakenteessa, ajassa saavutetaan merkittävä jännite ääniaaltojen välille.
***
Konstruktio itsessään on äärettömän kompleksinen, sitä ei ole rakennettu vain sen ylöspäin kohoavan muodon tähden, vaan välittämään kaavio/diagrammi/käyrä joka on piirretty minun sisäisten oskillaatioiden muutosten pohjalta;
ja vaikka se kuuluukin minulle ja heille, jotka ovat kaltaisiani, = he voivat sanoa niin.
Jokainen sellainen rakenne osoittaa hetkeen mielikuvituksessani/kuvittelukyvyssäni, jossa se löytää itsensä.
Suomentajan huomautuksia:
Käänsin edelliseen Kuvas-lehteen ( 2008 ) Malevitsin manifestin vuodelta 1916. Se oli ensimmäinen yritykseni kääntää pitkä ( abstraktia ) taidetta käsittelevä essee englannin kielestä suomen kieleen. Ryhdyin työhön, koska olin silloin tehnyt huomion taidepuheen merkittävästä tasottomuudesta kouluyhteisössämme. Osaltaan tason heikkous johtui siitä, että yritimme käydä keskusteluja englannin kielellä ryhmässä, jossa vain n. 20 prosenttia kokoonpanosta pystyi edes välttävästi ilmaisemaan itseään englanniksi, tai oli halukas ottamaan osaa keskusteluun. Samalla minusta tuntui myös suomeksi käydyissä keskusteluissa usein siltä, että puhe vilisi muualta/muilta sämplättyjä kliseitä, sekä epämääräistä hölynpölyä, lainattuja muka-viisauksia. Tämä on toki sallittua, koska onhan taide taidetta, ja taidepuhe taidepuhetta.
Käännös-tehtäväni auttoi minua itseäni palauttamaan uskoni siihen, että ensinnäkin on olemassa tekstejä, joissa taiteesta puhutaan mielestäni kiinnostavasti, ja toiseksi, että englannin kielessä on tarvitsemiani sanoja. Minä en vain tuntenut niitä ennalta. Vaikka mielestäni englannin kielen taitoni ovat jopa tyydyttävät, erityisalan kielen hallinta on hyvin haastavaa, vaan toisaalta edellytys kehittävään oppimisympäristöön. Suomentaminen on erittäin hyödyllistä ja yleis-sivistävää puuhaa. Olen jopa saanut palautetta aiemmasta suomennos-tekstistä ja uskon, että työ kannatti ja muutama ihminen on jopa ajatuksella vaivautunut lukemaan ”käännökseni”. Vielä, jos joku on sitä mieltä, että vain se mikä on sanottu viimeisen viiden minuutin aikana, että vain juuri uunista ulos tullut voi kertoa evidentisti ajastamme ja taiteestamme – eikö olisi jo aika myöntää tosiasiat. Taide syntyy taiteesta – taidepuhe taidepuheesta, uudesta tai vanhasta. Seuraavaksi kaiketi minun on pakko tarttua mystisyyteen tehokeinona, eli tarkasteltava hyvin kriittisesti mystisen taidepuheen eri ominaisuuksia sekä vaikutuksia. Nyt keskityn nauttimaan sen aiheuttamasta hämmennyksestä. Lukuiloa toivoo Toni Hautamäki, Turussa 31.5.2009
Tämä teksti (suomennos esseestä: In Nature there Exists...) perustuu Xenia Hoffmannin venäjän kielestä englannin kieleen kääntämään ja Troels Anderssonin Borgens Forlag – kustantajalle vuonna 1978 toimittamaan essee-kokoelmaan The Artist, Infinity, Suprematism, unpublished writings 1913-33, Vol IV, jonka esseiden ajatukset on synnyttänyt K. S. Malevich, / Kasimir Malevits ( 1878-1935 ).
maanantai 8. kesäkuuta 2009
Skanssi ja kuusitoistasorminen...
Skanssi ja kuusitoistasorminen...
Olin käynyt ennakkoäänillä, joten sunnuntai 7.6.2009 vaikutti sopivalta päivältä kohdata kaksi suurta mörköä Turussa. Skanssi ja Äiti-vainaan hauta ovat sopivasti samalla suunnalla. Jotkin asiat on kohdattava yksin, ennemmin tai myöhemmin ja ajan kanssa. Rakkaassa pääkaupungissamme
– Ts( Z)adissa asuessani vierailin ”Itiksessä” ja Sellossa. Jos on käynyt edellä mainituissa, tai Raision Myllyssä, tietää mitä on luvassa. Ero Hansakortteliin on se, että vanhojen talojen raiskaamisen sijaan nyt on rakennettu pellolle tai metsään. Kauppakeskukset haisevat aina samalle. Ne kai myös maistuvat ja kuulostavat samalle. "Arkkitehtuuri" näissä on myös yhdenmukaista, eli eksyminen ja harhautumisen mahdollisuus on maksimoitu. Näin saadaan viaton kuluttaja pysymään ostosmanalassa pidemmän aikaa, uskoisin. Monet nuoret tuntuvat rakastavan tällaisia avoimia ja ”värikkäitä”, valoisia ja toiminnallisia paikkoja. En kuitenkaan jaksa uskoa, että tällä alueella saisi tehdä mitään yleisistä kaavoista poikkeavaa, esimerkiksi rullalautailla, eli ”skeittaa” tai ”skedetä”... tai jotain/whatever... Näkemäni nuorisojoukko muuten yritti tukkia ison pihalla olevan vesialtaan pumput...
Miksi vihaan tällaista rakentamista niin kovasti? Onko syynä kauppojen kasvottomuus? Näin Kamputseassa ( Phnom Penh/Russian Market )ja Senegalissa
( Dakar/ Santiaba ) todella mukavia kauppahalleja. Surkeuden keskellä, kuten isäni varmasti sanoisi, oli valopilkkuja. Sellaisia ei nykysuomen elinkeinoelämän piiristä montaa löydy. Kauppahallit ovat kai ainut poikkeus, suomessakin. Hajuttomuus, samankaltaisuus, lasi ja kylmyys, koneellinen ilmanvaihto, muzak ja väsyneet keinovalojen altistamat kasvot puistattavat. Piste. Pyöräilin Skanssiin reppu selässä, urheilulliset vetimet päällä, varmana siitä mitä aion tehdä kyseiselle paikalle. Tuhota se, hävittää koko paska, edes mielestäni hetkellisesti, mielikuvaharjoituksen avulla kai..? Ero minun ja Myyrmäen pommimiehen välillä on se, että turvaudun ”toistaiseksi” kynään ja paperiin, sekä internetiin. Viimeinen sammuttaa valot.
Laskin, että Skanssin parkkihalleissa palaa yhteensä viidessä kerroksessa 9 X 17 loisteputkea, kellarikerroksessa pelkästään 300 kpl. Nämä vain autoille. Yksi lamppu ottaa kaiketi n. 0,25 kWh päivässä verkosta..? Matematiikka ei ole vahva alani, joten tämä kannattaa tarkistaa jostain..! Näissä halleissa luonnonvalo riittäisi mainiosti valaisemaan tilan, varsinkin jos se olisi otettu huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Valot ovat päällä koko ajan, vaikka hallissa ei mikään liiku, paitsi hullu pommimies reppu selässä, laskemassa lamppuja...
Kauppa ei tosin kävisi yhtä vilkkaana, mikäli keskuksessa ei olisi valot päällä. Mihin siis tarvitsemme lisäydinvoimaa. Pyörittämään sunnuntai – aukioloako? Matin, Jyrkin ja Alexin mielestä kyllä, ilmeisesti. Luokkayhteiskunnan rajat korostuvat samalla kun kallioleikkaus ja parkkihalliestetiikka kukoistaa yhä laajemmin ympäri Suomenmaata. Suomi -brändiä ei tarvita, koska saamme tilalle keski –Eurooppa -brändin. Kiitos. Se valo, joka lankeaa Skanssin Citymarketin isoista ”etelään antavista” ikkunoista ei riitä valaisemaan tätä meidän pohjoista kansaamme, siihen tarvitaan 700 loisteputkea ja lisää Ydinvoimaa! Ei puhuta tässä pakasteista, koska ahdistus on kaiketi jo lukijallakin riittoisa..? Tulee soittaja kuusitoistasorminen, häviää hälle Torvinen, laulaa Eppu Normaali/Martti Syrjä laulussaan jäähyväiset rock’n’rollille vuonna 1980 Akun tehdas - levyllä.
Suomi-ilmiö, voidaan taas kaivaa esiin. Soitetaan sitä uusiutuvalla sähköllä, joo -ko?
Toni Hautamäki
Kuvataiteen maisteri
"Turun valtaaja"
tonihau@suomi24.fi
9.6.2009
Olin käynyt ennakkoäänillä, joten sunnuntai 7.6.2009 vaikutti sopivalta päivältä kohdata kaksi suurta mörköä Turussa. Skanssi ja Äiti-vainaan hauta ovat sopivasti samalla suunnalla. Jotkin asiat on kohdattava yksin, ennemmin tai myöhemmin ja ajan kanssa. Rakkaassa pääkaupungissamme
– Ts( Z)adissa asuessani vierailin ”Itiksessä” ja Sellossa. Jos on käynyt edellä mainituissa, tai Raision Myllyssä, tietää mitä on luvassa. Ero Hansakortteliin on se, että vanhojen talojen raiskaamisen sijaan nyt on rakennettu pellolle tai metsään. Kauppakeskukset haisevat aina samalle. Ne kai myös maistuvat ja kuulostavat samalle. "Arkkitehtuuri" näissä on myös yhdenmukaista, eli eksyminen ja harhautumisen mahdollisuus on maksimoitu. Näin saadaan viaton kuluttaja pysymään ostosmanalassa pidemmän aikaa, uskoisin. Monet nuoret tuntuvat rakastavan tällaisia avoimia ja ”värikkäitä”, valoisia ja toiminnallisia paikkoja. En kuitenkaan jaksa uskoa, että tällä alueella saisi tehdä mitään yleisistä kaavoista poikkeavaa, esimerkiksi rullalautailla, eli ”skeittaa” tai ”skedetä”... tai jotain/whatever... Näkemäni nuorisojoukko muuten yritti tukkia ison pihalla olevan vesialtaan pumput...
Miksi vihaan tällaista rakentamista niin kovasti? Onko syynä kauppojen kasvottomuus? Näin Kamputseassa ( Phnom Penh/Russian Market )ja Senegalissa
( Dakar/ Santiaba ) todella mukavia kauppahalleja. Surkeuden keskellä, kuten isäni varmasti sanoisi, oli valopilkkuja. Sellaisia ei nykysuomen elinkeinoelämän piiristä montaa löydy. Kauppahallit ovat kai ainut poikkeus, suomessakin. Hajuttomuus, samankaltaisuus, lasi ja kylmyys, koneellinen ilmanvaihto, muzak ja väsyneet keinovalojen altistamat kasvot puistattavat. Piste. Pyöräilin Skanssiin reppu selässä, urheilulliset vetimet päällä, varmana siitä mitä aion tehdä kyseiselle paikalle. Tuhota se, hävittää koko paska, edes mielestäni hetkellisesti, mielikuvaharjoituksen avulla kai..? Ero minun ja Myyrmäen pommimiehen välillä on se, että turvaudun ”toistaiseksi” kynään ja paperiin, sekä internetiin. Viimeinen sammuttaa valot.
Laskin, että Skanssin parkkihalleissa palaa yhteensä viidessä kerroksessa 9 X 17 loisteputkea, kellarikerroksessa pelkästään 300 kpl. Nämä vain autoille. Yksi lamppu ottaa kaiketi n. 0,25 kWh päivässä verkosta..? Matematiikka ei ole vahva alani, joten tämä kannattaa tarkistaa jostain..! Näissä halleissa luonnonvalo riittäisi mainiosti valaisemaan tilan, varsinkin jos se olisi otettu huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Valot ovat päällä koko ajan, vaikka hallissa ei mikään liiku, paitsi hullu pommimies reppu selässä, laskemassa lamppuja...
Kauppa ei tosin kävisi yhtä vilkkaana, mikäli keskuksessa ei olisi valot päällä. Mihin siis tarvitsemme lisäydinvoimaa. Pyörittämään sunnuntai – aukioloako? Matin, Jyrkin ja Alexin mielestä kyllä, ilmeisesti. Luokkayhteiskunnan rajat korostuvat samalla kun kallioleikkaus ja parkkihalliestetiikka kukoistaa yhä laajemmin ympäri Suomenmaata. Suomi -brändiä ei tarvita, koska saamme tilalle keski –Eurooppa -brändin. Kiitos. Se valo, joka lankeaa Skanssin Citymarketin isoista ”etelään antavista” ikkunoista ei riitä valaisemaan tätä meidän pohjoista kansaamme, siihen tarvitaan 700 loisteputkea ja lisää Ydinvoimaa! Ei puhuta tässä pakasteista, koska ahdistus on kaiketi jo lukijallakin riittoisa..? Tulee soittaja kuusitoistasorminen, häviää hälle Torvinen, laulaa Eppu Normaali/Martti Syrjä laulussaan jäähyväiset rock’n’rollille vuonna 1980 Akun tehdas - levyllä.
Suomi-ilmiö, voidaan taas kaivaa esiin. Soitetaan sitä uusiutuvalla sähköllä, joo -ko?
Toni Hautamäki
Kuvataiteen maisteri
"Turun valtaaja"
tonihau@suomi24.fi
9.6.2009
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
Yritys kirjoittaa päihteistä ja vallasta...
Yritys kirjoittaa päihteistä ja vallasta...
Eikö olekin näin, että työnantajaansa turhautunut palkkatyöntekijä kokee suurta vapauden tuntoa ja jopa kapinan ja vallankumouksen tuntoa kun koittaa se armoitettu palkkapäivä ja perjantai, jolloin voi käydä ostamassa perjantaipullon Alkosta. Miten kaikki se työ ja nöyryytys, riisto tuntuvat vain pieneltä arvelta jossain näkymättömissä, kun pääsee lämmittämään sähkösaunaa rivitalossa, istumaan kolmen neliön kokoiselle takapihalle tupakka huulessa ja koskenkorva lasissa. Juuri näin meidät pidetään ikeessä. Juuri näin orjat pidetään tunteessaan siitä, että ”heillä” on vapaus. Tosiasiassa juuri viinalla kontrolloidaan koko orjakansaa, alaluokkaa, tai työväestöä, käyttäköön tässä kukin itselleen sopivinta termiä. Tällä tavalla tulee valutetuksi kapina alas viemäristä huomaamattomasti ja älykkäästikin. Tässä on kapitalistisen yhteiskunnan ydin. Eriävät mielipiteet ja työtä tekevän sorretun luokan ajattelu kukistetaan tasaisella vaan tappavalla annoksella viinaa. Tässä kaiketi myös syy, miksi kannabista ei voida laillistaa. Syy ei piile pelossa psykoositapauksista, vaan siinä, että ihmiset edelleen pystyvät ajattelemaan kriittisesti, vaikka ovatkin polttaneen jatsitupakkaa koko illan...?!
Mikä taas on positiivista, alkoholin seurauksena myös kriittisyys parittelukumppania kohtaan laskee. En kai muuten olisi koskaan itse päässyt parittelemaan, ellei ”uhrini” olisi ollut päihtynyt ensimmäisen tapaamisen aikaan. Tästä seuraa kuitenkin myös toinen ajatus, nimittäin minä itse olen myös vähemmän kriittinen päihtyneenä ja lisäksi hajuaistini on täysin poissa pelistä naarasta valittaessa, kun ollaan ravintolassa ja ympäri päissään, aiemmin vielä tupakan savun ympäröimänä. Lopputulema on se, että kaikki ne luontaiset avut, joilla meidät on valjastettu, ovat poissa pelistä suurimmassa osassa nykyisiä parinmuodostustilanteita erilaisten kemiallisten aineiden johdosta. Mikäli uskoo, että luojalla tai muulla suuremmalla voimalla on jokin merkitys sille, mitä elämän aikana tapahtuu, tai että parinvalinta perustuisi esimerkiksi evolutiivisille voimille, on tämä nykyinen kemikaalien täyteinen elämäntapamme uskoakseni aiheuttanut tuollaisten asianhaarojen mitätöitymisen.
Nyt kun olen antanut asialle aikaa ja tilaa, olen päätynyt lopputulokseen, jossa alkoholin vaikutukset ovat välttämättömiä! Kansa pitääkin kahlita, kahvilla, teellä, lihansyönnillä ja/tai viinalla... millä hyvänsä, jotta kaikenmaailman jästipäät pidetään kurissa ja aisoissa. Ehdin hetken toivoa, että yhteiskunnassamme oltaisiin selvin päin, vaan tarkemmin ajateltuna, asiat taitavatkin olla näin aika hyvin..? Kai aiemminkin, bakkanaaleissa ja muissa, ihmiset hirvijahdin jälkeen joivat jotain esi -kiljua ja sitten raahasivat sen naaraan luolaansa? Asiat eivät ole juurikaan muuttuneet, osapuolten voimasuhteet ehkä vain vaihtuneet? Nyt meitä on vain paljon, paljon enemmän. Kilpailu kiihtyy, kunnes seinä tulee vastaan...
Toni Hautamäki
Turussa 24.5.2009
Kuvataiteen maisteri
Elonkerä ry:n hallitus
tonihau@suomi24.fi
Eikö olekin näin, että työnantajaansa turhautunut palkkatyöntekijä kokee suurta vapauden tuntoa ja jopa kapinan ja vallankumouksen tuntoa kun koittaa se armoitettu palkkapäivä ja perjantai, jolloin voi käydä ostamassa perjantaipullon Alkosta. Miten kaikki se työ ja nöyryytys, riisto tuntuvat vain pieneltä arvelta jossain näkymättömissä, kun pääsee lämmittämään sähkösaunaa rivitalossa, istumaan kolmen neliön kokoiselle takapihalle tupakka huulessa ja koskenkorva lasissa. Juuri näin meidät pidetään ikeessä. Juuri näin orjat pidetään tunteessaan siitä, että ”heillä” on vapaus. Tosiasiassa juuri viinalla kontrolloidaan koko orjakansaa, alaluokkaa, tai työväestöä, käyttäköön tässä kukin itselleen sopivinta termiä. Tällä tavalla tulee valutetuksi kapina alas viemäristä huomaamattomasti ja älykkäästikin. Tässä on kapitalistisen yhteiskunnan ydin. Eriävät mielipiteet ja työtä tekevän sorretun luokan ajattelu kukistetaan tasaisella vaan tappavalla annoksella viinaa. Tässä kaiketi myös syy, miksi kannabista ei voida laillistaa. Syy ei piile pelossa psykoositapauksista, vaan siinä, että ihmiset edelleen pystyvät ajattelemaan kriittisesti, vaikka ovatkin polttaneen jatsitupakkaa koko illan...?!
Mikä taas on positiivista, alkoholin seurauksena myös kriittisyys parittelukumppania kohtaan laskee. En kai muuten olisi koskaan itse päässyt parittelemaan, ellei ”uhrini” olisi ollut päihtynyt ensimmäisen tapaamisen aikaan. Tästä seuraa kuitenkin myös toinen ajatus, nimittäin minä itse olen myös vähemmän kriittinen päihtyneenä ja lisäksi hajuaistini on täysin poissa pelistä naarasta valittaessa, kun ollaan ravintolassa ja ympäri päissään, aiemmin vielä tupakan savun ympäröimänä. Lopputulema on se, että kaikki ne luontaiset avut, joilla meidät on valjastettu, ovat poissa pelistä suurimmassa osassa nykyisiä parinmuodostustilanteita erilaisten kemiallisten aineiden johdosta. Mikäli uskoo, että luojalla tai muulla suuremmalla voimalla on jokin merkitys sille, mitä elämän aikana tapahtuu, tai että parinvalinta perustuisi esimerkiksi evolutiivisille voimille, on tämä nykyinen kemikaalien täyteinen elämäntapamme uskoakseni aiheuttanut tuollaisten asianhaarojen mitätöitymisen.
Nyt kun olen antanut asialle aikaa ja tilaa, olen päätynyt lopputulokseen, jossa alkoholin vaikutukset ovat välttämättömiä! Kansa pitääkin kahlita, kahvilla, teellä, lihansyönnillä ja/tai viinalla... millä hyvänsä, jotta kaikenmaailman jästipäät pidetään kurissa ja aisoissa. Ehdin hetken toivoa, että yhteiskunnassamme oltaisiin selvin päin, vaan tarkemmin ajateltuna, asiat taitavatkin olla näin aika hyvin..? Kai aiemminkin, bakkanaaleissa ja muissa, ihmiset hirvijahdin jälkeen joivat jotain esi -kiljua ja sitten raahasivat sen naaraan luolaansa? Asiat eivät ole juurikaan muuttuneet, osapuolten voimasuhteet ehkä vain vaihtuneet? Nyt meitä on vain paljon, paljon enemmän. Kilpailu kiihtyy, kunnes seinä tulee vastaan...
Toni Hautamäki
Turussa 24.5.2009
Kuvataiteen maisteri
Elonkerä ry:n hallitus
tonihau@suomi24.fi
torstai 14. toukokuuta 2009
Autoilun autuudesta...
Autoilun autuudesta
Tämänhetkinen hallituksemme on koko maamme historian turmiollisin. Tämä kävi minulle ilmi, kun kuuntelin Markus Heikkisen isännöimää keskusteluohjelmaa ( Radio YLE 1 ) elintarvikekaupan nykytilasta. Huonompia, vielä enemmän ahneudelle perustavia liiketalouden suunnanohjaavia pitkän tähtäimen rakennepäätöksiä ei ole, jollei metsätaloutemme karmaisevaa historiaa ja nykytilaa lasketa lukuun, koskaan aiemmin tehty.
Oma poliittinen aktivoitumiseni alkoi edellisen laman aikana. Olin teini-ikäinen ja aloin soittaa punk-musiikkia. Silloin lauloimme eläinrääkkäyksestä. Se aihe ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, päinvastoin. Asiat olivat, ja ovat edelleen todella pahasti pielessä. Nyt soitan folkkia, eli kansanmusiikkia, ja laulan kateudesta. Kehitys kai kehittyy. Pakko on myös jonnekin purkaa ihmetystä, joka kasvaa pään sisällä vuodesta toiseen. Politiikka on täysin käsittämätöntä. Sen toimijat perustavat toimintansa uudelleen valituksi tulemiselle.
Lähestyn pää-aihettani kiertoteitse, olenhan Turussa syntynyt. Haluaisin tässä muuten käyttää ilmaisua kiertopoluitse, vaan se ei taida olla suomea?
Koko maamme on nyt siis rakennettu autoilun varaan. Ihmiset hoitavat mielenterveyttään autoilemalla. He/Me, matkustavat luontoon, ensin istumalla autossa satoja kilometrejä. Päälle päätteeksi heidät istutetaan moottorikelkkaan tai mönkijän kyytiin. Turussa Skanssi edustaa tämänhetkistä suurinta hulluutta kyläyhteisössämme. Yritin Vappuna löytää Alkoa Itäisen kaupungin puolelta. Kaksi myymälää oli lakkautettu, siirretty automatkan päähän Skanssiin. Ilmeisesti ajatellaan yleisesti ( Turun Kokoomus/Keskusta ajattelee ), että autoilijat soveltuvat paremmin kuluttamaan alkoholia kuin esim. jalkaisin tai pyörällä liikkuvat...!?
Metsähallituksen pääjohtaja Jyrki Kangas kertoi juuri radiossa ( YLE 1 ), että Metsähallitus on hyvässä iskussa. Samalla hän myös myönsi, että luonnonsuojelussa päädytään usein kompromissiin. Olisiko hyvä, jos esimerkiksi suomalaisessa sananvapaudessa, tai vaikka ihmisoikeuksissa neuvoteltaisiin myös aina kompromissi päämääränä? Jokainen kyllä ruokkii kotieläimensä, koska sen hyvinvointi on jatkuvan tarkastelun kohteena, vaan luonnon hyvinvoinnin seuranta on jo ajat sitten päätynyt kompromissien oikkujen armoille.
Me menemme mökille, istumalla ensin autossa ( satoja ) kilometrejä. Me metsästämme ravintomme autoillen, usein keskellä yötä. Koko maailma on siis toisin sanoen kääntynyt ympäri, heittänyt häränpyllyä, tullut hulluksi, menettänyt otteensa ja ect...
Kaikki tämä on niiden muutamien leveisiin mustasankaisiin silmälaseihin varustautuneiden pukumiesten, isoilla mustilla autoilla kameroiden taakse kätkeytyvien oikeistopoliitikkojen tahto. Ideapark on paikka, jonne matkustetaan keskimäärin 15 kilometriä, koska aiemmin palvellut lähikauppa on siirtynyt ( mennyt konkurssiin ) jonkun pellon laidalle – riittävän kauas, jotta perheenäiti ei jaksaisi kantaa 10 litraa ( Tanskalaista ) maitoa kotiinsa, edes polkupyörän tarakalla. Näin saadaan bensa ( auto ) myydyksi, talouden rattaat pyörimään. ABC-ketju on Ideaparkin lähtölaukaisu. Se kaataa hitaasti, vaan varmasti kaikki pienet yritykset vähintään 2 kilometrin säteeltä.
On totta, että autoilu auttaa. Ex-puolisoni sanoi aina minulle, kun häntä ahdisti, varsinkin krapulassa, ”Lähdetään autoilemaan, matkustetaan metsään, poimimaan sieniä”. Tässä on koko jutun opetus ja itu. Mitään ei oikeastaan ole enää tehtävissä. Infrastruktuuri tälle tuhoavalle toiminnalle on jo luotu, eli sitä ei voi purkaa...!? Nyt kun ilmaisen mielipiteeni ja hartaan toiveeni siitä, että kaikki nämä ostoskeskukset ja maantiet tulisi purkaa ja hävittää, räjäyttää taivaan tuuliin, en saa kannatusta kuin joltain ääripäiltä, hulluilta toisin sanoen. Sehän olisi terrorismia.
Silti ja tuuri tämän takia monet tiedostavat ja oman tiensä valinneet ihailevat edelleen liikuttuneesti - kyynelehtien sitä näkyä ja näytelmää, jonka aiheutti kaksoistornien tuhoutuminen. Se oli tämän vuosituhannen mahtavin taideteko ja performanssi, rinnastettavissa Mona Lisaan, tai ainakin Guernicaan... Jossain, VHS -kasetilla minullakin on vielä tallessa uutispätkiä eventistä...
Ennen rappiotaiteilijat ( siis ne todelliset Nerot, kuten Paul Klee, Jean Dubuffet ect...) leimattiin mielipuoliksi ja alkoholisteiksi. Nykyään heidät leimattaisiin kai terroristeiksi? Itse kuitenkin käyttäisin mieluummin sanaparia vapaustaistelija! Olisin mieluusti käyttänyt syntymäpäiväni aamun johonkin muuhun kuin työntekoon, vaan inspiraatio ei odota. Taistelu on aloitettava sydämen ääntä kuunnellen, ei markkinoiden liikkeitä tunnustellen.
5.5.2009 Turussa
Toni Hautamäki
Kuvataiteen maisteri
Elonkehä ry:n hallituksen jäsen
tonihau@suomi24.fi
Tämänhetkinen hallituksemme on koko maamme historian turmiollisin. Tämä kävi minulle ilmi, kun kuuntelin Markus Heikkisen isännöimää keskusteluohjelmaa ( Radio YLE 1 ) elintarvikekaupan nykytilasta. Huonompia, vielä enemmän ahneudelle perustavia liiketalouden suunnanohjaavia pitkän tähtäimen rakennepäätöksiä ei ole, jollei metsätaloutemme karmaisevaa historiaa ja nykytilaa lasketa lukuun, koskaan aiemmin tehty.
Oma poliittinen aktivoitumiseni alkoi edellisen laman aikana. Olin teini-ikäinen ja aloin soittaa punk-musiikkia. Silloin lauloimme eläinrääkkäyksestä. Se aihe ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, päinvastoin. Asiat olivat, ja ovat edelleen todella pahasti pielessä. Nyt soitan folkkia, eli kansanmusiikkia, ja laulan kateudesta. Kehitys kai kehittyy. Pakko on myös jonnekin purkaa ihmetystä, joka kasvaa pään sisällä vuodesta toiseen. Politiikka on täysin käsittämätöntä. Sen toimijat perustavat toimintansa uudelleen valituksi tulemiselle.
Lähestyn pää-aihettani kiertoteitse, olenhan Turussa syntynyt. Haluaisin tässä muuten käyttää ilmaisua kiertopoluitse, vaan se ei taida olla suomea?
Koko maamme on nyt siis rakennettu autoilun varaan. Ihmiset hoitavat mielenterveyttään autoilemalla. He/Me, matkustavat luontoon, ensin istumalla autossa satoja kilometrejä. Päälle päätteeksi heidät istutetaan moottorikelkkaan tai mönkijän kyytiin. Turussa Skanssi edustaa tämänhetkistä suurinta hulluutta kyläyhteisössämme. Yritin Vappuna löytää Alkoa Itäisen kaupungin puolelta. Kaksi myymälää oli lakkautettu, siirretty automatkan päähän Skanssiin. Ilmeisesti ajatellaan yleisesti ( Turun Kokoomus/Keskusta ajattelee ), että autoilijat soveltuvat paremmin kuluttamaan alkoholia kuin esim. jalkaisin tai pyörällä liikkuvat...!?
Metsähallituksen pääjohtaja Jyrki Kangas kertoi juuri radiossa ( YLE 1 ), että Metsähallitus on hyvässä iskussa. Samalla hän myös myönsi, että luonnonsuojelussa päädytään usein kompromissiin. Olisiko hyvä, jos esimerkiksi suomalaisessa sananvapaudessa, tai vaikka ihmisoikeuksissa neuvoteltaisiin myös aina kompromissi päämääränä? Jokainen kyllä ruokkii kotieläimensä, koska sen hyvinvointi on jatkuvan tarkastelun kohteena, vaan luonnon hyvinvoinnin seuranta on jo ajat sitten päätynyt kompromissien oikkujen armoille.
Me menemme mökille, istumalla ensin autossa ( satoja ) kilometrejä. Me metsästämme ravintomme autoillen, usein keskellä yötä. Koko maailma on siis toisin sanoen kääntynyt ympäri, heittänyt häränpyllyä, tullut hulluksi, menettänyt otteensa ja ect...
Kaikki tämä on niiden muutamien leveisiin mustasankaisiin silmälaseihin varustautuneiden pukumiesten, isoilla mustilla autoilla kameroiden taakse kätkeytyvien oikeistopoliitikkojen tahto. Ideapark on paikka, jonne matkustetaan keskimäärin 15 kilometriä, koska aiemmin palvellut lähikauppa on siirtynyt ( mennyt konkurssiin ) jonkun pellon laidalle – riittävän kauas, jotta perheenäiti ei jaksaisi kantaa 10 litraa ( Tanskalaista ) maitoa kotiinsa, edes polkupyörän tarakalla. Näin saadaan bensa ( auto ) myydyksi, talouden rattaat pyörimään. ABC-ketju on Ideaparkin lähtölaukaisu. Se kaataa hitaasti, vaan varmasti kaikki pienet yritykset vähintään 2 kilometrin säteeltä.
On totta, että autoilu auttaa. Ex-puolisoni sanoi aina minulle, kun häntä ahdisti, varsinkin krapulassa, ”Lähdetään autoilemaan, matkustetaan metsään, poimimaan sieniä”. Tässä on koko jutun opetus ja itu. Mitään ei oikeastaan ole enää tehtävissä. Infrastruktuuri tälle tuhoavalle toiminnalle on jo luotu, eli sitä ei voi purkaa...!? Nyt kun ilmaisen mielipiteeni ja hartaan toiveeni siitä, että kaikki nämä ostoskeskukset ja maantiet tulisi purkaa ja hävittää, räjäyttää taivaan tuuliin, en saa kannatusta kuin joltain ääripäiltä, hulluilta toisin sanoen. Sehän olisi terrorismia.
Silti ja tuuri tämän takia monet tiedostavat ja oman tiensä valinneet ihailevat edelleen liikuttuneesti - kyynelehtien sitä näkyä ja näytelmää, jonka aiheutti kaksoistornien tuhoutuminen. Se oli tämän vuosituhannen mahtavin taideteko ja performanssi, rinnastettavissa Mona Lisaan, tai ainakin Guernicaan... Jossain, VHS -kasetilla minullakin on vielä tallessa uutispätkiä eventistä...
Ennen rappiotaiteilijat ( siis ne todelliset Nerot, kuten Paul Klee, Jean Dubuffet ect...) leimattiin mielipuoliksi ja alkoholisteiksi. Nykyään heidät leimattaisiin kai terroristeiksi? Itse kuitenkin käyttäisin mieluummin sanaparia vapaustaistelija! Olisin mieluusti käyttänyt syntymäpäiväni aamun johonkin muuhun kuin työntekoon, vaan inspiraatio ei odota. Taistelu on aloitettava sydämen ääntä kuunnellen, ei markkinoiden liikkeitä tunnustellen.
5.5.2009 Turussa
Toni Hautamäki
Kuvataiteen maisteri
Elonkehä ry:n hallituksen jäsen
tonihau@suomi24.fi
tiistai 12. toukokuuta 2009
Paskasta kultaa
Vietin tämän vuoden ( 2009 ) alkupuoliskon Mäntyharjulla taiteilijaresidenssissä, Taidekeskus Salmelassa. Luontoihmisenä harhailin lähiympäristössä ja tein erinäisiä havaintoja. Huomasin, että alueella on aivan tolkuttoman paljon kesämökkejä, myös monia, jotka muistuttavat enemmän ympärivuotiseen asumiseen tarkoitettuja rakennuksia. Ensin koin kateutta –jota toki koen edelleen. Sitten, aloin pohtia, miksi nämä ihmiset, mökkien haltijat, eläkkeellä monet, eivät asu täällä ympärivuotisesti, paikallisia palveluja ja toisiaan tukien, ulkona liikkuen ja palvelukotien, koko yhteiskunnan lääkelaskuja vähentäen, pilkkien ja kotiruokaa yhdessä tuottaen ja nauttien?
Nyt vähän myöhemmin kuulin radiosta taas innovaatiokeskustelua...
Mieleeni tulvi kuvia Kiinalaisesta biokaasulaitoksesta, sen johtajasta, jonka tärkein toimitus oli heti aamulla käydä tuottamassa lisää materiaan kyteviin kattiloihin.
Tämä samainen johtaja ajeli lyhyessä dokumentissa Mercedes Benzillä, joka toimi myös ihmisten ulosteista saadulla biokaasulla. Yksi plus yksi on usein kaksi, joskus kolme. Nämä mökeillään kakkivat vanhukset voisivat toimia lehmien kaltaisesti biomaterian tuottajina mökeillään ympärivuotisesti. Kuitupitoista ruokaa nauttien he muistuttaisivat/olisivat tehotuotanto-karjaa. Kakka kiidätettäisiin järjen rajoissa olevan etäisyyden päässä sijaitsevaan voimalalaitokseen. Maitoautojen rinnalla kulkisi kakka-auto, jonka symboli olisi tietysti ruskea läjä. Tällainen innovaatio tuottaisi näille ympäri vuoden ”kultaisia vuosia” eläville sähköä riittävästi kahvin keittoon, kunhan heillä olisi myös tarvittavat muut kestävän kulutuksen energiantaltiointilaitteet, siis tuuli ja aurinkovoima ja niitä varaavat tehokkaat ja huipputeknologiaa edustavat akut talviasunnoissaan käytössä. Tätä mallia voisi toki soveltaa loaajemminkin yhteiskunnassa. Helsingistä, kuin myös Tampereelta ja Turustakin, paskaa irtoaisi monin verroin enemmän. Roskaruuasta johtuen se olisi toki huonolaatuisempaa, mutta kuitenkin...
Tepastelin muutamien tällaisten ”mökkien” pihoilla tammi-helmikuussa. Rauha oli lähes rikkumaton. Moottorisaha lauloi/laulaa tietysti lähimetsissä, vaan törmäsin minä johonkin isoon petolintuunkin samaisella retkellä. Ei kai ollut varautunut ihmiseen tuona aikana vuodesta? Jos alueella asuisi luonnonrauhaa etsiviä, eiköhän hakkuillekin alkaisi taas löytyä vastustajia. Varma keino saada ihminen arvostamaan luontoa, on viemällä hänet sinne. Luonto pitää olla vieressä, kuin kotieläin, jatkuvasti läsnä, muistuttamassa muusta kuin ihmisen elonpiiristä, jotta se tulisi huomioiduksi. Valitettavasti ikimetsä ei läähätä television edessä.
Luonnonrauhassa on eräs puoli, jota hallitsevat tahot ei voi sietää. Ihminen tulee näin, luonnossa kuljeksiessa hankkineeksi itselleen aikaa ajatella, ja tämä taas koetaan suurena vaarana yhteiskunnalle.
Ihminen usein sairastuu mieleltään, kun hän viettää tarpeeksi pitkiä aikoja eristyksessä, ja alkaa tuottaa kummallisia huomautuksia yhteiskuntajärjestyksestä. Näin kai yleisesti ajatellaan. Ehkä on kuitenkin parempi, että vanhukset pysyvät hoitolaitoksissa ja saavat edelleen yli kymmenkertaisia määriä systeemiinsä hyödyttömiä, ja haitallisia lääkeaineita, joiden vaikutuksesta heidän elämänsä muotoutuu tasapäiseksi, hallituksen haluamaksi, helposti kontrolloitavaksi lammaslaumaksi. Kultaiset vuodet ovat vaellus lääkehuuruissa kohti pääsiäisteurastusta...
Kyllä minä suosisin heidän, eläkeläisten, saattohoidossa olevien mieluummin lukevan vaikka ne lukemattomat kirjat talviasunnoillaan, vaikka sitten takkatulen loimutessa ja villasukkien lämmittäessä, sukulaisten sekä ystävien seurasta ja ulkoilmasta silloin tällöin nauttien?
Toni Hautamäki
Kuvataiteen maisteri
Turussa 13.5.2009
tonihau@suomi24.fi
Vietin tämän vuoden ( 2009 ) alkupuoliskon Mäntyharjulla taiteilijaresidenssissä, Taidekeskus Salmelassa. Luontoihmisenä harhailin lähiympäristössä ja tein erinäisiä havaintoja. Huomasin, että alueella on aivan tolkuttoman paljon kesämökkejä, myös monia, jotka muistuttavat enemmän ympärivuotiseen asumiseen tarkoitettuja rakennuksia. Ensin koin kateutta –jota toki koen edelleen. Sitten, aloin pohtia, miksi nämä ihmiset, mökkien haltijat, eläkkeellä monet, eivät asu täällä ympärivuotisesti, paikallisia palveluja ja toisiaan tukien, ulkona liikkuen ja palvelukotien, koko yhteiskunnan lääkelaskuja vähentäen, pilkkien ja kotiruokaa yhdessä tuottaen ja nauttien?
Nyt vähän myöhemmin kuulin radiosta taas innovaatiokeskustelua...
Mieleeni tulvi kuvia Kiinalaisesta biokaasulaitoksesta, sen johtajasta, jonka tärkein toimitus oli heti aamulla käydä tuottamassa lisää materiaan kyteviin kattiloihin.
Tämä samainen johtaja ajeli lyhyessä dokumentissa Mercedes Benzillä, joka toimi myös ihmisten ulosteista saadulla biokaasulla. Yksi plus yksi on usein kaksi, joskus kolme. Nämä mökeillään kakkivat vanhukset voisivat toimia lehmien kaltaisesti biomaterian tuottajina mökeillään ympärivuotisesti. Kuitupitoista ruokaa nauttien he muistuttaisivat/olisivat tehotuotanto-karjaa. Kakka kiidätettäisiin järjen rajoissa olevan etäisyyden päässä sijaitsevaan voimalalaitokseen. Maitoautojen rinnalla kulkisi kakka-auto, jonka symboli olisi tietysti ruskea läjä. Tällainen innovaatio tuottaisi näille ympäri vuoden ”kultaisia vuosia” eläville sähköä riittävästi kahvin keittoon, kunhan heillä olisi myös tarvittavat muut kestävän kulutuksen energiantaltiointilaitteet, siis tuuli ja aurinkovoima ja niitä varaavat tehokkaat ja huipputeknologiaa edustavat akut talviasunnoissaan käytössä. Tätä mallia voisi toki soveltaa loaajemminkin yhteiskunnassa. Helsingistä, kuin myös Tampereelta ja Turustakin, paskaa irtoaisi monin verroin enemmän. Roskaruuasta johtuen se olisi toki huonolaatuisempaa, mutta kuitenkin...
Tepastelin muutamien tällaisten ”mökkien” pihoilla tammi-helmikuussa. Rauha oli lähes rikkumaton. Moottorisaha lauloi/laulaa tietysti lähimetsissä, vaan törmäsin minä johonkin isoon petolintuunkin samaisella retkellä. Ei kai ollut varautunut ihmiseen tuona aikana vuodesta? Jos alueella asuisi luonnonrauhaa etsiviä, eiköhän hakkuillekin alkaisi taas löytyä vastustajia. Varma keino saada ihminen arvostamaan luontoa, on viemällä hänet sinne. Luonto pitää olla vieressä, kuin kotieläin, jatkuvasti läsnä, muistuttamassa muusta kuin ihmisen elonpiiristä, jotta se tulisi huomioiduksi. Valitettavasti ikimetsä ei läähätä television edessä.
Luonnonrauhassa on eräs puoli, jota hallitsevat tahot ei voi sietää. Ihminen tulee näin, luonnossa kuljeksiessa hankkineeksi itselleen aikaa ajatella, ja tämä taas koetaan suurena vaarana yhteiskunnalle.
Ihminen usein sairastuu mieleltään, kun hän viettää tarpeeksi pitkiä aikoja eristyksessä, ja alkaa tuottaa kummallisia huomautuksia yhteiskuntajärjestyksestä. Näin kai yleisesti ajatellaan. Ehkä on kuitenkin parempi, että vanhukset pysyvät hoitolaitoksissa ja saavat edelleen yli kymmenkertaisia määriä systeemiinsä hyödyttömiä, ja haitallisia lääkeaineita, joiden vaikutuksesta heidän elämänsä muotoutuu tasapäiseksi, hallituksen haluamaksi, helposti kontrolloitavaksi lammaslaumaksi. Kultaiset vuodet ovat vaellus lääkehuuruissa kohti pääsiäisteurastusta...
Kyllä minä suosisin heidän, eläkeläisten, saattohoidossa olevien mieluummin lukevan vaikka ne lukemattomat kirjat talviasunnoillaan, vaikka sitten takkatulen loimutessa ja villasukkien lämmittäessä, sukulaisten sekä ystävien seurasta ja ulkoilmasta silloin tällöin nauttien?
Toni Hautamäki
Kuvataiteen maisteri
Turussa 13.5.2009
tonihau@suomi24.fi
Kasimir Malevits ( 1878 – 1935) Kubismista ja Futurismista Suprematismiin: Uusi realismi maalaustaiteessa
Malevits sulautti, tai omaksui, teki oman keitoksensa läntisen Euroopan avantgarde-taiteista ensimmäistä maailmansotaa edeltäneenä vuosikymmenenä. ( Impressionismi, Primitivismi, Kubismi, Futurismi). Yhteyksien katkettua länteen sodan johdosta syksyllä 1914, Malevits toteutti Suprematismin lähtölaukauksen näyttelyllään `0.10 Viimeinen futuristinen näyttely` Petrogradissa (ent. Leningrad/nyk. Pietari) joulukuussa 1915. Näyttelyn saatteeksi julkaistiin pamfletti, jonka nimi tuolloin oli “Kubismista Suprematismiin taiteessa: uusi realismi maalaustaiteessa absoluuttisen luomisen saavuttamiseksi”. Essee julkaistiin uudelleen laajennettuna nimellä “Kubismista ja Futurismista Suprematismiin: Uusi realismi maalaustaiteessa”, Moskovassa1916. Tämän suomenkielisen käännöksen lähteenä on käytetty englanninkielistä tekstiä teoksesta (Art in theory 1900-1990 :an anthology of changing ideas, Charles Harrison & Paul Wood) ,joka on T.Andersonin toimittamasta teoksesta (K.S.Malevich:Essays on Art 1915-1933, vol.1, Kööpenhamina,1969). (suom.huom.) Vain silloin kun tietoisuutemme tapa nähdä luonnon osia kuvissa, Madonnia ja julkeita Venuksia -lakkaa olemasta, voimme nähdä puhdasta ja elävää taidetta. Olen muuntanut itseni muodon nollatilaan ja vetänyt itseni pois akateemisen taiteen roskantäytteisistä altaista. Olen tehnyt lopun horisontin kehästä ja paennut asioiden/roinan ympyrästä – horisonttilinjasta joka rajoittaa taiteilijaa sekä/että luonnon muotoja. Tämä viheliäinen kehä, joka avaa uusia ja taas uusia näkymiä/mahdollisuuksia, ohjaa taiteilijaa pois hävityksen päämäärästä. Vain pelkurimainen tietoisuus ja taiteilijan vähäiset luomisvoimat tässä petoksessa, joka perustaa taiteensa luonnon muotoihin pelätessään kadottavansa sen pohjan jolle villi-ihminen ja akatemia ovat taiteensa perustaneet – tulee petetyksi. Jäljitellessään rakkaita objektejaan ja pieniä luonnon osiaan, he muistuttavat varasta jalkaraudoissa. Vain tylsä ja heikko taiteilija suojaa/projisoi teoksensa vilpittömyydellä. Taiteessa on tarve totuudelle, ei vilpittömyydelle. Asiat/tavarat ovat kadonneet savun lailla. Jotta voitaisiin saavuttaa uusi taiteellinen/pätevä kulttuuri, taiteen tulisi lähestyä luomista päämääränä/loppuna suhteessa itseensä ja ylivaltana suhteessa luonnon muodoille. Villi-Ihmisen taide ja sen periaatteet/prinsiipit Jo Villi-ihminen havahtui naturalismin prinsiippeihin. Muotoillessaan piirustuksiaan pisteistä ( viidestä pienestä tikusta/näitä apuna käyttäen ) hän yritti representoida/esittää oman kuvansa. Tämä ensi yritys loi pohjan tietoiselle luonnon muotojen imitoinnille. Tämän seurauksena tavoitteeksi muodostui pyrkimys päästä niin lähelle luonnon kasvoja kuin vain on mahdollista. Taiteilijan pyrinnöt näin kohdentuivat kuvaamaan äiti maan/luonnon muotoja erityisesti. Kollektiivisen, tai kopioivan/jäljittelevän taiteen alkuperä, oli villi-ihmisen ensimmäisen primitiivisen kuvan jäljittelyssä. Kollektiivisen, koska oikean ihmisen hienovaraisia ja vähäeleisiä tunteiden, psykologian ja anatomian kirjoa/valikoimaa ei oltu vielä havaittu tai ymmärretty. Villi ihminen ei kyennyt näkemään ulkoista kuvaansa/olemustansa, saatikka ymmärtämään sisäisiä tunnetilojaan. Hänen tietoisuutensa kykeni näkemään vain ihmisen, eläimen tai muun vastaavan muodon. Kun hänen tietoisuutensa ulkomaailmasta kehittyi, ohjelma/ järjestelmä, jolla hän kuvasi luontoa, muuttui, kehittyi hienostuneemmaksi. Mitä pidemmälle hänen tietoisuutensa omaksui innokkaasti, syleili luonnon kauneutta, sitä monimutkaisemmiksi hänen teoksensa muuttuivat ja hänen ymmärryksensä, sekä taitonsa kehittyivät. Hänen tietoisuutensa kehittyi vain yhdellä tavalla, luonnon luomisprosessien , ei taiteen uusien muotojen saralla. Siksi hänen primitiivisiä kuviaan ei tulisi pitää luovina teoiksina. Epämuodostumat hänen kuvissaan johtuvat teknisten kykyjen puutteista. Tekniikka, kuten myös tietoisuus oli vasta kehityksensä alussa. – hänen kuviaan ei tule kutsua/ei pidä kutsuman taiteeksi. Osaamattomuus ei ole taidetta. Hän ainoastaan/tämän seurauksena osoitti taiteen kehityksen suunnan. Tämän seurauksena alkuperäinen järjestelmä loi kehyksen, jolle sukupolvi toisensa jälkeen asetti/liitti uusia ja uusia luonnossa tehtyjä oivalluksia. Järjestelmä kasvoi monimutkaisemmaksi ja saavutti kukoistuksensa antiikin maailmassa, sekä renessanssitaiteissa. Tämän aikakauden mestarit kuvasivat ihmisen hänen koko ilmiasussaan, sekä sisäisessä, että ulkoisessa. Ihminen oli kasattu/koottu ja hänen sisäinen maailmansa ilmaistu. Huolimatta heidän kolossaalisesta mestarillisuudestaan, he eivät pystyneet toteuttamaan villi-ihmisen ideaa/pyrkimystä – peilinkaltaisesta heijastuksesta, luonnon kuvajaisesta maalauskankaalle. On erhe kuvitella/uskoa, että heidän aikansa olisi ollut taiteen kukoistavinta aikaa, ja että nuoren sukupolven tulisi kaikin voimin ponnistella kohti tätä ideaalia. Sellainen konsepti on virheellinen/väärä. Se ohjaa nuorta voimaa aikalaistensa virtauksia myöden, musertaen ja lannistaen sen. Heidän vartalonsa lentävät lentokoneissa, mutta heidän taiteensa ja elämänsä on puettuna Neron ja Titianin vanhoihin kaapuihin. Siksi he ovat kykenemättömiä näkemään uutta kauneutta menneissä ajoissa. He elävät menneiden aikojen kauneuden kautta. Joten realisteja, impressionisteja, kubisteja, futuristeja tai suprematisteja ei ymmärretty. Edellä mainitut taiteilijat heittivät menneisyyden kaavut päältään ja heittäytyivät aikalaiselämään löytääkseen uuden kauneuden. Ja minä sanon: Yksikään akateeminen kidutuskammio ei pidä puoliaan ajan kulkiessa vääjäämättömästi. Muodot liikkuvat ja syntyvät ja teemme uusia ja taas uusia löytöjä/havaintoja. Ja minkä minä sinulle paljastan - sitä sinun ei tule salata. On absurdia pakottaa meidän aikakauttamme menneisyyden pois pyyhkiytyneisiin/taantuneisiin muotoihin. Kopioimalla tai jäljittelemällä luonnon muotoja olemme täyttäneet tajuntamme virheellisellä ymmärryksellä suhteessa taiteisiin. Primitiivisten ihmisten kehittymättömät teokset on ymmärretty luoviksi/kekseliäiksi. Myös klassiset teokset, - uutta luovia. (…) ? Siirtämällä olemassa olevia objekteja kankaalle on taitavaa reproduktiota/jäljentämistä, vain jäljentämistä, - ei muuta. On merkittävä ero taidossa luoda uutta verrattuna taitoon kopioida jo olemassa oleva. Taiteilija voi olla luova vain silloin kun hänen tekemiensä kuvien muotojen ja luonnon välillä ei ole minkäänlaista yhteyttä. Taiteen luomisen kyky on konstruoida ( hahmotella, suunnitella, kehitellä, rakentaa…) - ei toisiinsa liittyvien muodon ja värin, tai esteettisten perusteiden, kauneuden ja komposition, vaan painon ja nopeuden, sekä liikkeen suuntaa. Muodoille tulee antaa elämä, sekä oikeutus itsenäiseen olemassaoloon. Taiteilijan velvoite on olla vapaa ja luova, ei FREEBOOTER/ "merirosvo". Taiteilijalle on annettuna lahja/oikeus, jotta hän voi antaa elämälle osansa luomistyöstään lisätäkseen sen, elämän virtausta. Vain absoluuttisessa luomistyössään hän kykenee saavuttamaan tuon oikeuden. Tämä on mahdollista ainoastaan, jos vapautamme taiteen sivistymättömistä aiheista ja harjaannutamme tajuntaamme näkemään kaiken luonnossa, ei oikeina muotoina tai objekteina, vaan materiaalimassoina, joista muodot täytyy valmistaa ja joilla ei ole mitään tekemistä/yhteyttä luonnon kanssa. Siten tapa nähdä Madonnat ja Venukset kuvissa, lihavine ja leikkisine Cupidoineen katoaa. Väri ja tekstuuri maalaustaiteessa ovat päätepiste/lopputulos itsessään. Ne ovat maalauksen ydin. Vaan tämän maalauksen ytimen, olemuksen, keskeisimmän sisällön on aina tuhonnut aihe. Jos renessanssin mestarit olisivat havahtuneet tarkastelemaan maalauksen pintaa, eli löytäneet maalauksen ytimen, se olisi paljon ylistetympi, arvokkaampi kuin yksikään Neitsyt - Maria tai Giaconda. Mikä tahansa ( puu ) – kaiverrus, pentagoni tai heksakoni ( viisi-tai kuusikulmio ) olisi arvostetumpi veistos kuin Milon Venus tai Daavid. Akateemiset realistit, he ovat villi-ihmisten viimeisiä jälkeläisiä. He ovat niitä. Jotka kulkevat loppuun kuluneissa menneisyyden kaavuissa. Ja kuten aikaisemminkin, jotkut heistä ovat heittäneet pois tämän rasvaisen kaavun ja antaneet Akatemian riepu-kauppiaalle iskun vasten kasvoja futurismin ohjelmanjulistuksellaan. He aloittivat suurena liikkeenä, iskuna tajuntaan, nauloina kiviseinässä. Irtautuakseen katakombeista, liittyäkseen ajan liikkeeseen. Minä vakuutan, että se joka ei ole tallannut Futurismin tietä, modernin elämän merkitsijää, on tuomittu ryömimään ikuisesti muinaisten hautojen keskellä, raviten itseään menneisyyden kuorilla. Futurismi avasi modernille elämälle uuden nopeuden kauneuden. Nopeuden avittamana me etenemme liukkaammin/sujuvammin, ja me jotka olimme eilen vielä futuristeja, me saavuimme nopeuden siivittäminä mukanamme tuoden uusien muotojen sekä luonnon olioiden uudet yhteydet. Me saavutimme Suprematismin, jättääksemme futurismin tuuletusaukoksi, josta perässä tulijat voivat meitä seurata - päästä läpi. Me olemme hylänneet futurismin, ja rohkeasti, uhmakkaina syljemme sen taiteen alttarille. Voivatko pelkurit tosiaan sylkeä päin idoleitaan, esikuviaan, niin kuin me teimme eilen!!! Kerron teille, ette pysty näkemään ennen uutta kauneutta tai totuutta, ennen kuin olette tehneet päätöksen sylkeä. Me emme kääntäneet selkäämme futurismille siksi, että se olisi riutuva, siksi että sen loppu olisi ollut lähestymässä. Nopeuden ja liikkeen kauneus, jonka se meille osoitti, on ikuinen ja sen uutuus paljastuu vielä monelle. Kun juoksemme kohti maaliamme, Futurismin nopeutta ja liikettä, ajatuksemme liikkuu sulavammin, ja kuka löytääkin itsensä Futurismista, tai Futurismin itsestään on lähempänä maaliaan – ja etäämpänä menneisyydestään. Sinun ymmärryksesi puute on luonnollinen. Miten voisikaan ihminen joka on aina kulkenut hevosrattailla ymmärtää sellaisen ihmisen kokemuksia ja tunteita, joka kulkee pikavuorolla tai lentää halki ilmojen. Akatemia on homeinen, sammaloitunut holvi, jossa taide särkee ja haurastuttaa itsensä. Suuret sodat, mahtavat keksinnöt ja innovaatiot – ilmateiden valloittajat, matkustamisen nopeus, puhelimet ja lennättimet, hyökkäysvaunut –sähkön aluepiirit, -vaan meidän nuoret taiteilijat yhä maalaavat Neroja sekä puolialastomia Rooman sotureita. Kaikki kunnia Futuristeille, jotka kielsivät naisten pakaroiden, muotokuvien, sekä kuunvalossa kylpevien kitaroiden maalaamisen. He ottivat suuren askeleen eteenpäin. He hylkäsivät lihan ja ylistivät/ihannoivat konetta. Liha ja kone ovat elämän lihakset. Molemmat vartaloita/kokonaisuuksia, joissa elämä liikkuu. Tässä kaksi maailmaa törmäävät - Lihan maailma ja raudan maailma. Molemmat muodot hyötykäytön/utilitarismin välikappaleita ja elimiä. Taiteilijan tulee tehdä selväksi itselleen suhteensa niihin muotoihin, joissa elämä on. Tähän asti taiteilija on aina tavoitellut jotain tiettyä. Siksi uusi Futurismi tavoitteleekin tämän päivän koneen nopeutta. Nämä ovat kahta erilaista taidetta: Uusi ja vanha Futurismi, ovat etenevien muotojen taiteen “taustalla”. Herää kysymys: Oikeuttaako tämä tavoite maalauksessa sen olemassaolon? Ei! Tavoitellessamme lentokoneiden tai autojen muotokieltä, me näin päädymme teknologian hylkäämiin ja meille luovuttamiin muotoihin. Toiseksi: Tavoittaaksemme muodon ytimen/olevaisen, emme voi havaita/löytää maalausta itsessämme jonkinlaisena loppuna tai umpikujana, vaan suuntana ohjata luomistyötämme. Maalaus tulee säilyttämään tarkoituksensa representoida/esittää sen tai tuon elävään elämään liittyvän muodon tilan. Futuristit kieltäytyvät kuvaamasta alastomuutta, ei siksi että he eivät antaisi maalauksen tai sanojen toimia lopputuloksena itsessään, vaan koska on tapahtunut muutoksia teknistyneen elämämme suhteen. Raudan ja koneen uusi elo, autojen huudot, sähkövalojen kimallus – propellien surina on herättänyt sielun, joka aiemmin oli kankeana järjen muinaisissa katakombeissa, ja joka nyt on ilmestynyt maanteille, joka sitoo yhteen taivaan ja maan. Jos jokainen taiteilija näkisi tämän taivaallisten polkujen risteämän, he voisivat käsittää nämä hirviömäiset kiihdytyskaistat, kiitotiet ja kiemurtelevat kehomme - taustanaan taivaan pilvet, he eivät enää maalaisi krysanteemeja. (mykerökukkais-sukuun kuuluva koristekasvi).-suom.huom. Liikkeen dynaamisuus/liikkeeseen pyrkiminen on ohjannut ajattelua tuottaakseen plastisen maalauksen dynaamisuuden. Futuristien pyrkimys valmistaa puhtaasti plastinen/ taipuisa/kaunisliikkeinen maalaus ei tullut kruunatuksi menestyksellään. He eivät kyenneet hylkäämään aihetta/tutkimuksen kohdetta, mikä olisi tehnyt heidän pyrkimyksestään helpomman. Kun he olivat puolittain kyenneet ajamaan järjen/ymmärryksen pois kuvapinnasta – (Parkkiintunut tapa nähdä kaikki naturalistisen tulkinnan tavalla) he kykenivät kuvaamaan uutta elämää, uusien esineiden eloa, - vaan ainoastaan edellä mainittuja. Vauhdin kuvaamisessa asioiden kokonaisuus katoaa, niiden välähtelevät partikkelit kätkevät itsensä toisten juoksevien/etenevien kehojen sekaan. Konstruoimalla eteneviä objekteja he pyrkivät kuvaamaan vain objektien liikkeiden vaikutelmia. Kyetäkseen kuvaamaan modernin elämän liikettä, täytyy sinun operoida siinä ilmenevillä/sen sisältämillä muodoilla. Tämä tekee maalaustaiteen maaliin saapumisen monin verroin vaikeammaksi. Vaan miten hyvänsä se tuli tehdyksi, tiedostaen tai ei, liikkeen tähden, tai vaikutelman kuvaamisen johdosta, asioiden eheyttä/täyteyttä häirittiin ja sopimusta rikottiin. Tässä hajaannuksessa ja kokonaisuuden rikkomuksessa piilee kätketty merkitys, jonka naturalistiset yhteydet olivat kätkeneet. Tämän tuhon ensisijainen piilotettu tarkoitus ei ollut asioiden liikkeen kuvaaminen, vaan tuho puhtaan maalauksen keskeisen sisällön puolesta, mikä tarkoittaa siirtymistä ei-esittävään/ei-objektikeskeiseen luomiseen. Syrjäytettyään järjen, Futuristit julistivat intuition alitajunnaksi. Miten vain, he eivät kuitenkaan luoneet kuviaan alitajunnan intuitiivisista muodoista, vaan työllistivät pelkästään hyötyä tavoittelevat utilitaristiset muodot. Intuitiivisen, mielestäni tulisi paljastaa itsensä muodoissa jotka ovat alitajuisia ja vastauksettomia/reaktiottomia. Käsittääkseni, oli välttämätöntä ymmärtää intuitiivinen taiteessa meidän valikoivien tunteidemme tavoitteina -suhteessa esineisiin/objekteihin. Ja se (intuitiivinen) seurasikin täysin tiedostavaa polkua, täsmällisesti, periksi antamattomasti ja pakottaen, kohti taiteilijaa. Se antaa itsensä ilmi kahtena tietoisuuden tasona, jotka käyvät taistoa keskenään. Tietoisuus, utilitaristisen järjen totuttama ja harjoittama, ei löydä yhteisymmärrystä sen järjen kanssa, joka johti objektien maailman hävitykseen. Taiteilija ei tätä pyrkimystä ymmärtänyt -alistuen tälle järjelle(utilitaristiselle) petti sen, vääristi ja rumensi muodon. Utilitaristisen järjen luomistyöllä on tietty eksakti tarkoitus. Vaan intuitiivisella järjellä ei ole tiettyä päämäärää. Tähän asti meillä ei ole ollut intuitiiviselle järjelle manifestia taiteissa. Taiteessa kaikki kuvat ilmaantuvat utilitaristisen luomisen järjestystä noudattaen. Naturalistin kuvissa on samat muodot kuin luonnossakin. Intuitiivisen muodon tulisi saapua ei-mistään. Samalla tavoin kuin Järki –joka luo asioita jokapäiväiseen elämäämme tyhjästä, vielä samalla täydellistään ne. Taiteilijan pitäisi nyt tietää mitä ja miksi – asioita tapahtuu hänen luomissaan kuvissa. Aiemmin hän eli tunnelmissa. Hän odotti kuun kohoamista, kuutamoa siis. Asetti vihreät varjostimet lamppuihinsa, ja tämä kaikki viritti hänen tunnelmaansa kuin viulun kaltaisesti. Mutta kysyttäessä miksi tämä naama oli käyrä/kiero tai vihreä, hän ei kyennyt antamaan eksaktia vastausta. `Halusin sen sellaiseksi, pidän siitä tuollaisena`. Lopulta tämän katsottiin johtuvan intuitiivisesta tahdosta. Ikävä kyllä intuitiivinen tunne ei ilmaissut itseään selkeästi. Siinä tapauksessa sen tila ei ollut vain piilotajuinen, vaan totaalisen tiedoton. Maalaukset olivat tämän konseptin sekasotkuja. Kuva oli puolittain todellinen, puolittain epämuodostunut. Ollakseni maalari, minun tulisi pystyä perustelemaan miksi kuvissani ihmisten kasvot on maalattu vihreäksi tai punaiseksi. Kuva – maali, väri – on organismeissamme. Niiden ilonpurskahdukset ovat mahtavia ja vaativia. Hermostoni on niiden värjäämä. Aivoni palaa niiden väreissä. Mutta väri oli talonpoikaisjärjen sortama, sen orjuuttama. Värin henki heikentyi ja kuihtui, kuoli pois. Mutta sen vallattua maalaisjärjen/terveen järjen – värit virtasivat kammottuun, oikeiden asioiden muotoon. Värit varttuivat, vaan niiden muoto tietoisuudessa ei kypsynyt. Siksi kasvot ja vartalot olivat punaisia, vihreitä ja sinisiä. Tämä oli se enne, joka ohjasi kohti muotojen luomiseen maalaustaiteessa, joka on päämäärä/umpikuja itsessään. Nyt on välttämätöntä antaa vartalolle muoto ja lainata sille näin ollen elävä muoto reaalisesta maailmasta. Tämä tapahtuu sillä edellytyksellä, että muodot tulevat esiin maalauksen massoista: joten nämä muodot nousevat esiin kuten utilitaristisetkin muodot nousivat ja nostivat päätään. Sellaiset muodot eivät ole elävien asioiden kopioita, vaan tulevat itsessään eläviksi. Maalattu pinta on todellinen, elävä muoto. Intuitiivinen tunne muuntuu näin tiedostavaksi, näin ollen se ei ole enää alitajuinen. Tai jopa juuri toisin päin –se oli aina tiedostava, taiteilija vain ei kyennyt tulkitsemaan sen vaatimuksia/vaateita. Suprematismin muodot, maalauksen uusi realismi, on todiste muotojen rakenteista luotuna ei mistään
- intuitiivisen järjen löytäminä. Kubismissa, yritys uudelleen muovata todellisuuden muotoja esineiden/objektien pirstaloiminen/särkeminen – representoi tahdon pyrkimystä niiden muotojen omavaraiseen elämään, jotka se itse on luonut.
Futuristinen maalaus
Futuristeille tärkein asia maalaustaiteessa oli kolmiulotteisen muodon dynaamisuus ja energisyys. Epäonnistuessaan hajottamaan objektien maailman, he saavuttivat vain asioiden tai olioiden dynaamisuuden. Siten futuristiset maalaukset, sekä ei-olennaiset taiteilijat voidaan palauttaa/supistaa kahdestakymmenestä väristä yhteen ilman että ne menettävät ilmaisustaan mitään. Ilja Repinin maalaama kuva Iivana Julmasta voisi olla tehty ilman värejä ( tässä tarkoitetaan ilmeisesti musta-valko-harmaa-asteikkoa, suom.huom. ) ja silti se kykenisi ilmentämään meissä samoja tunnetiloja, kuin mitä värillisenä. Subjekti/Aihe tappaa aina värin, ja tätä meidän ei tulisi huomioida. Kun kasvot maalataan vihreäksi tai punaiseksi tiettyyn pisteeseen, subjekti/aihe kuolee, ja väristä tulee huomioarvoisempi. Väri on se mistä maalaus elää: - mikä taas tarkoittaa sitä, että se on kaikkein tärkein. Tässä olen saavuttanut puhtaat värilliset muodot. Suprematismi on puhtaan taiteen maalausta, jonka itsenäisyyttä ei voida palauttaa yhteen väriin. Hevosen laukkaa voidaan kuvata kynästä saadulla yhdellä värillä, vaan on mahdotonta kuvata punaisen, vihreän ja sinisen massan liikettä suhteessa toisiinsa pelkällä kynällä. Maalarin tulisi hylätä aihe ja objekti, jos hän toivoo olevansa puhtaan maalaustaiteen maalari. Tämä dynaamisuuden vaade plastisessa maalaustaiteessa osoittaa maalauksen massojen ilmestymistä objektista ja saapumista kohti muodon dominointia yhtenä päämääränään sisällön ja asioiden ylitse Suprematistisessa maalaustaiteessa, uuden realismin ja absoluuttisen luomisen taiteissa. Futurismi lähestyy maalaustaiteen dynaamisuutta muotojen akateemisuuden kautta. Molempien voimien polut johtavat Suprematismiin maalaustaiteessa. Jos tutkimme kubismia taiteena ja kysymme itseltämme, mikä energia objekteissa nosti intuitiivisen tunteen aktiiviseksi, huomaamme että maalauksen energia oli toissijainen. Objekti itsessään, yhdessä olemuksensa, tarkoituksensa ja järkensä kanssa, tai presentaationsa kokonaisvaltaisuus, sekä kubistiset päätelmät, - olivat tarpeettomia. Tähän asti on vaikuttanut siltä, että esineiden/objektien kauneus on säilytetty, kun ne siirrettiin kokonaisina kuviin. Niiden todellinen olemus on näin paljastunut erityisesti ”ääri”- viivan raakuudessa , tai sen yksinkertaisuudessa, siinä käy ilmi, että yksi uusi objektin situaatio/tilanne on löydetty, ja se paljastaa meille uuden kauneuden. Nimittäin/siis: Intuitiivinen tunne löysi esineistä dissonanssista/riitasoinnusta aiheutunutta energiaa, joka on saatu kahden vastakkaisen muodon yhteentörmäyksen seurauksena. Objektit ilmentävät suurten massojen liikettä ajassa. Niiden muodot ovat lukemattomia, ja siitä seurauksena niiden kuvaukset ovat myös moninaisia. Kaikki nämä aspektit ajassa ja niiden anatomiassa – puun vuosirenkaat – ovat tulleet yhä tärkeämmiksi -kuin niiden olemus tai tarkoitus. Nämä uudet tilanteet ovat kubistien sovittamia/mukauttamia tarkoituksenaan kuvan konstruoiminen. Samaan aikaan nämä tarkoitusperät olivat niin konstruoituneita, että kahden muodon odottamaton kallistuma tarjosi dissonanssin, joka vastaa suurinta kuviteltavissa olevaa jännitettä. Jokaisen syntyneen muodon mittakaava/suuruus on mielivaltainen. Tämä oikeuttaa oikeiden/reaalisten objektien olemassaolon ilmentymät luontoon viittaamattomissa positioissa. Tavoitellessaan tätä uutta kauneutta, tai yksinkertaistaen energiaa, olemme vapauttaneet itsemme esineiden kokonaisvaltaisuuden impressioista. Myllynkivi kaulamme, sekä maalauksen ympärillä alkaa halkeilla. Kubismin prinsiippien mukaan maalattu objekti voidaan näin ollen todeta valmiiksi, kun sen dissonanssit ovat uuvutetut. Kuitenkin, taiteilijan tulisi lyödä laimin kopiona kaikki sellaiset muodot jotka toistavat itseään. Vaan, jos taiteilija löytää pienen jännitteen kuvasta, hän on vapaa – oikeutettu ottamaan sen toisesta esineestä. Tämän seurauksena kubismi objektin muuntelussa ei periaatteessa/teoriassa toimi. Kuva on tehty, vaan objekti ei muuntunut. Tästä voimme päätellä: Vaikka taiteilija onkin tuhansien vuosien ajan pyrkinyt kuvaamaan objekteja niin tarkkaan kuin vain mahdollista, esittääkseen sen olemuksen ja tarkoituksen, kubismin ajanjaksona taiteilija on tuhonnut/särkenyt objektit ja niiden tarkoituksen, olemuksen sekä funktion. Uusi kuva on ponnahtanut esiin fragmenteistaan. Esineet ovat kadonneet savun lailla, uuden taiteen kulttuurin hyväksi. * * * Ei ole enää rakkautta luonnon pieniä kulmia/osia kohtaan. Ei ole enää rakkautta, jotta taiteen totuus olisi petettävissä. Neliö ei ole alitajunnan muoto. Se on intuitiivisen järjen luoma. Se on uuden taiteen kasvot. Neliö on elävä, kuninkaallinen (pikku)lapsi. Se on ensimmäinen askel kohti puhdasta luomista taiteissa. Sitä ennen oli vain naiiveja epämuodostumia ja luontokopioita. Meidän taiteemme maailma on tullut uudeksi, ei-esineelliseksi ja puhtaaksi. Kaikki on kadonnut, jäljelle on jäänyt vain runsaasti materiaalia, josta uudet muodot rakentuvat. Suprematismin taiteessa muodot elävät, kuten kaikki luonnon muodot. Nämä muodot tuovat julki sitä, että ihminen on saavuttanut tasapainon edetessään yhdestä järkeilyn tilasta sellaiseen tilaan jota voisi kutsua tuplajärkeilyksi. ( kahden, toisilleen `erilaisen/vastakohtaisen` järkeilyn tilaan ), utilitaristiseen, sekä intuitiiviseen järkeilyyn. Maalauksen uusi realismi on realismia siitä huolimatta, ettei se sisällä vuorten, taivaan tai vesien realismia… Tähän asti on ollut objektien realismi, vaan ei sellaista, mikä ei olisi ollut riippuvainen maalattujen yksiköiden määrästä, jotka on konstruoitu riippumaan, olemaan vaikutusyhteydessä huolimatta niiden muodosta tai väristä, tai sijainnista suhteessa toisiinsa. Jokainen muoto on vapaa ja individuaali. Jokainen muoto on maailma itsessään. Mikä tahansa maalauspinta on elävämpi kuin yksikään kasvo, josta virnistys ja silmäpari työntyvät esiin. Maalatut kasvot kuvassa on elämän säälittävää parodiaa ja tämä viittaus on vain muisto elävästä. Vaan pinta elää, se on syntynyt. Hauta muistuttaa meitä kuolleesta ihmisestä, kuvasta elävästä olennosta. Vastakkain asetettuna, elävät kasvot, maisema luonnossa, muistuttavat meitä kuvasta, ja se on jotain kuollutta. Tästä syystä on omituista katsella punaista tai mustaa maalattua pintaa. Tästä johtuu uusia tyylisuuntia/liikkeitä kohden osoittelu ja sylkeminen näyttelyissä. Taide ja sen uudet tavoitteet ovat aina olleet sylkykuppeina, vaan kissat tottuvat nurkkiinsa ja on vaikeaa opettaa ja osoittaa niille uusia. Sellaisille ihmisille taide on tarpeetonta niin kauan kuin on kuvia isoäideistä ja osia maisemasta, jossa on syreeni ja lehto-metsä. Kaikki kulkee menneestä tulevaisuuteen ja kaiken tulisi elää nykyisyydessä - tässä hetkessä, koska tulevaisuudessa omenapuut varistavat kukkansa. Huominen pyyhkäisee tämän hetken jäljet ja sinä et pysy mukana elämän tahdissa. Menneisyyden muta, myllynkivi vetää sinut kumaraan. Siksi vihaan niitä jotka toimittavat sinulle kuoleman monumentteja. Akatemia ja kriitikot ovat se myllynkivi. Kaulaasi kuristaa vanha realismi, ja liike joka tavoittelee luonnon ( elämän ) jäljittelemistä. Ne toimivat kuten suuri inkvisitiolaitos. Niiden tavoitteet ovat naurettavia, koska he haluavat hinnalla millä hyvänsä pakottaa sen, mikä elää luonnossa, elämään kankaalla. Samalla kun kaikki on käynnissä ja hengittää, kuvissa ovat heidän pysähtyneet poseerauksensa.
Tämä kidutus on pahempaa kuin murtuma kärryn pyörässä. Veistetyt patsaat – inspiroidut elävät, seisovat paikoillaan, poseeraavat liikkeessä. Eikö tämä ole kidutusta? Asettaa sielu marmoriin ja pilkata elämää/elävää, mutta sinun ylpeyden aiheesi on taiteilija joka tietää miten kidutetaan. Sinä laitat lintuja häkkiin nauttiaksesi. Tiedon tähden pidät eläimiä tarhattuina. Olen onnekas vapauduttuani inkvisition kidutuskammiosta, joka on siis Akatemiointi. Minä olen päässyt pinnalle ja voin ottaa elävän vartalon ulottuvuuden. Minun tulee käyttää dimensiota/ulottuvuutta josta voin luoda uutta. Olen vapauttanut linnut ikuisuuden häkeistään ja avannut portit eläimille tarhoistaan. Ne saattavat repiä palasiksi ja pistää poskeensa sinun taiteesi jäänteet. Vapautettu karhu pääsee kylpemään pohjoisen jäisissä vesissä, eikä riudu enää akateemisen puutarhan kuumavetisissä akvaarioissa. Saatat ilahtua maalauksen sommitelmasta/kompositiosta, vaan sommitelma on kuolemantuomio figuurille, jonka taiteilija on tuominnut ikuiseen asentoonsa. Sinun ilosi varmistaa tämän tuomion paikkaansa pitävyyden. Suprematistien joukko: K.Malevits, I.Puni, M.Menlov, I.Klyun, K.Boguslavskaja ja Rosanova, ovat johtaneet taistelua objektien/esineiden vapauttamisen puolesta, velvollisuutenaan taidetta kohtaan, ja pyytää Akatemiaa luopumaan luonnon - inkvisitioinnista. Kidutuksen instrumentteina ovat olleet idealismi sekä esteettisten tunteiden vaatimukset. Ihmisen muodon idealisointi on kidutuksen jäänne. Estetiikka on intuitiivisten tunteiden roskakori. Sinä haluat nähdä luonnon osia seiniesi koukuissa. Samoin kuin Nero vaati nähdä silvottujen ihmisten ja eläinten vartaloita. Sanon kaikille: Hylätkää rakkaus, hylätkää estetiikka, hylätkää viisauden kanto/runko, koska uuden kulttuurin myötä sinun viisautesi on naurettavaa ja merkityksetöntä. Olen avannut viisauden solmut ja vapauttanut tietoisuuden värit. Poistakaa itsestänne nopeasti vuosisatojen kovettunut ihokerros, jotta saavuttaisitte meidät vaivattomammin. Olen saavuttanut mahdottoman ja muodostanut virtauksia hengittämällä. Olet horisontin verkostossa – kuin kala. Me – Suprematistit, avaamme tien sinulle. Kiirehdi! - koska huomenna et meitä enää tunnista. Suomentajan huomautuksia: Nykyajan manifestien puute, sekä alkutekstin runollisuus ja ehdottomuus saivat minut aloittamaan tämän tekstin kääntämisurakan. Suosittelen myös lähdetekstiin tutustumista. Tavoitteenani oli ymmärtää lukemani täysin, joten jouduin suomentamaan sen kokonaisuudessaan. Malevitsin ajatusten saattaminen laajempaan tietoisuuteen oli myös pyrkimyksenäni. Kursivoinneille on useita syitä. Yhtenä monista esimerkkinä mainitakseni tekstin monipuolisen tulkinnan mahdollisuus. Suomennokseni lähde on suhteellisen vanha, ja jotkut siinä mainitut asiat voivat lukijasta tuntua täysin yhdentekeviltä/irrelevanteilta suhteessa nykypäivän taidekeskusteluun. Toisaalta se sisältää kuitenkin paljon huomioita, jotka ovat mielestäni hyvinkin huomionarvoisia myös tässä hetkessä. Toni Hautamäki 17.04.2008 Helsingissä
Malevits sulautti, tai omaksui, teki oman keitoksensa läntisen Euroopan avantgarde-taiteista ensimmäistä maailmansotaa edeltäneenä vuosikymmenenä. ( Impressionismi, Primitivismi, Kubismi, Futurismi). Yhteyksien katkettua länteen sodan johdosta syksyllä 1914, Malevits toteutti Suprematismin lähtölaukauksen näyttelyllään `0.10 Viimeinen futuristinen näyttely` Petrogradissa (ent. Leningrad/nyk. Pietari) joulukuussa 1915. Näyttelyn saatteeksi julkaistiin pamfletti, jonka nimi tuolloin oli “Kubismista Suprematismiin taiteessa: uusi realismi maalaustaiteessa absoluuttisen luomisen saavuttamiseksi”. Essee julkaistiin uudelleen laajennettuna nimellä “Kubismista ja Futurismista Suprematismiin: Uusi realismi maalaustaiteessa”, Moskovassa1916. Tämän suomenkielisen käännöksen lähteenä on käytetty englanninkielistä tekstiä teoksesta (Art in theory 1900-1990 :an anthology of changing ideas, Charles Harrison & Paul Wood) ,joka on T.Andersonin toimittamasta teoksesta (K.S.Malevich:Essays on Art 1915-1933, vol.1, Kööpenhamina,1969). (suom.huom.) Vain silloin kun tietoisuutemme tapa nähdä luonnon osia kuvissa, Madonnia ja julkeita Venuksia -lakkaa olemasta, voimme nähdä puhdasta ja elävää taidetta. Olen muuntanut itseni muodon nollatilaan ja vetänyt itseni pois akateemisen taiteen roskantäytteisistä altaista. Olen tehnyt lopun horisontin kehästä ja paennut asioiden/roinan ympyrästä – horisonttilinjasta joka rajoittaa taiteilijaa sekä/että luonnon muotoja. Tämä viheliäinen kehä, joka avaa uusia ja taas uusia näkymiä/mahdollisuuksia, ohjaa taiteilijaa pois hävityksen päämäärästä. Vain pelkurimainen tietoisuus ja taiteilijan vähäiset luomisvoimat tässä petoksessa, joka perustaa taiteensa luonnon muotoihin pelätessään kadottavansa sen pohjan jolle villi-ihminen ja akatemia ovat taiteensa perustaneet – tulee petetyksi. Jäljitellessään rakkaita objektejaan ja pieniä luonnon osiaan, he muistuttavat varasta jalkaraudoissa. Vain tylsä ja heikko taiteilija suojaa/projisoi teoksensa vilpittömyydellä. Taiteessa on tarve totuudelle, ei vilpittömyydelle. Asiat/tavarat ovat kadonneet savun lailla. Jotta voitaisiin saavuttaa uusi taiteellinen/pätevä kulttuuri, taiteen tulisi lähestyä luomista päämääränä/loppuna suhteessa itseensä ja ylivaltana suhteessa luonnon muodoille. Villi-Ihmisen taide ja sen periaatteet/prinsiipit Jo Villi-ihminen havahtui naturalismin prinsiippeihin. Muotoillessaan piirustuksiaan pisteistä ( viidestä pienestä tikusta/näitä apuna käyttäen ) hän yritti representoida/esittää oman kuvansa. Tämä ensi yritys loi pohjan tietoiselle luonnon muotojen imitoinnille. Tämän seurauksena tavoitteeksi muodostui pyrkimys päästä niin lähelle luonnon kasvoja kuin vain on mahdollista. Taiteilijan pyrinnöt näin kohdentuivat kuvaamaan äiti maan/luonnon muotoja erityisesti. Kollektiivisen, tai kopioivan/jäljittelevän taiteen alkuperä, oli villi-ihmisen ensimmäisen primitiivisen kuvan jäljittelyssä. Kollektiivisen, koska oikean ihmisen hienovaraisia ja vähäeleisiä tunteiden, psykologian ja anatomian kirjoa/valikoimaa ei oltu vielä havaittu tai ymmärretty. Villi ihminen ei kyennyt näkemään ulkoista kuvaansa/olemustansa, saatikka ymmärtämään sisäisiä tunnetilojaan. Hänen tietoisuutensa kykeni näkemään vain ihmisen, eläimen tai muun vastaavan muodon. Kun hänen tietoisuutensa ulkomaailmasta kehittyi, ohjelma/ järjestelmä, jolla hän kuvasi luontoa, muuttui, kehittyi hienostuneemmaksi. Mitä pidemmälle hänen tietoisuutensa omaksui innokkaasti, syleili luonnon kauneutta, sitä monimutkaisemmiksi hänen teoksensa muuttuivat ja hänen ymmärryksensä, sekä taitonsa kehittyivät. Hänen tietoisuutensa kehittyi vain yhdellä tavalla, luonnon luomisprosessien , ei taiteen uusien muotojen saralla. Siksi hänen primitiivisiä kuviaan ei tulisi pitää luovina teoiksina. Epämuodostumat hänen kuvissaan johtuvat teknisten kykyjen puutteista. Tekniikka, kuten myös tietoisuus oli vasta kehityksensä alussa. – hänen kuviaan ei tule kutsua/ei pidä kutsuman taiteeksi. Osaamattomuus ei ole taidetta. Hän ainoastaan/tämän seurauksena osoitti taiteen kehityksen suunnan. Tämän seurauksena alkuperäinen järjestelmä loi kehyksen, jolle sukupolvi toisensa jälkeen asetti/liitti uusia ja uusia luonnossa tehtyjä oivalluksia. Järjestelmä kasvoi monimutkaisemmaksi ja saavutti kukoistuksensa antiikin maailmassa, sekä renessanssitaiteissa. Tämän aikakauden mestarit kuvasivat ihmisen hänen koko ilmiasussaan, sekä sisäisessä, että ulkoisessa. Ihminen oli kasattu/koottu ja hänen sisäinen maailmansa ilmaistu. Huolimatta heidän kolossaalisesta mestarillisuudestaan, he eivät pystyneet toteuttamaan villi-ihmisen ideaa/pyrkimystä – peilinkaltaisesta heijastuksesta, luonnon kuvajaisesta maalauskankaalle. On erhe kuvitella/uskoa, että heidän aikansa olisi ollut taiteen kukoistavinta aikaa, ja että nuoren sukupolven tulisi kaikin voimin ponnistella kohti tätä ideaalia. Sellainen konsepti on virheellinen/väärä. Se ohjaa nuorta voimaa aikalaistensa virtauksia myöden, musertaen ja lannistaen sen. Heidän vartalonsa lentävät lentokoneissa, mutta heidän taiteensa ja elämänsä on puettuna Neron ja Titianin vanhoihin kaapuihin. Siksi he ovat kykenemättömiä näkemään uutta kauneutta menneissä ajoissa. He elävät menneiden aikojen kauneuden kautta. Joten realisteja, impressionisteja, kubisteja, futuristeja tai suprematisteja ei ymmärretty. Edellä mainitut taiteilijat heittivät menneisyyden kaavut päältään ja heittäytyivät aikalaiselämään löytääkseen uuden kauneuden. Ja minä sanon: Yksikään akateeminen kidutuskammio ei pidä puoliaan ajan kulkiessa vääjäämättömästi. Muodot liikkuvat ja syntyvät ja teemme uusia ja taas uusia löytöjä/havaintoja. Ja minkä minä sinulle paljastan - sitä sinun ei tule salata. On absurdia pakottaa meidän aikakauttamme menneisyyden pois pyyhkiytyneisiin/taantuneisiin muotoihin. Kopioimalla tai jäljittelemällä luonnon muotoja olemme täyttäneet tajuntamme virheellisellä ymmärryksellä suhteessa taiteisiin. Primitiivisten ihmisten kehittymättömät teokset on ymmärretty luoviksi/kekseliäiksi. Myös klassiset teokset, - uutta luovia. (…) ? Siirtämällä olemassa olevia objekteja kankaalle on taitavaa reproduktiota/jäljentämistä, vain jäljentämistä, - ei muuta. On merkittävä ero taidossa luoda uutta verrattuna taitoon kopioida jo olemassa oleva. Taiteilija voi olla luova vain silloin kun hänen tekemiensä kuvien muotojen ja luonnon välillä ei ole minkäänlaista yhteyttä. Taiteen luomisen kyky on konstruoida ( hahmotella, suunnitella, kehitellä, rakentaa…) - ei toisiinsa liittyvien muodon ja värin, tai esteettisten perusteiden, kauneuden ja komposition, vaan painon ja nopeuden, sekä liikkeen suuntaa. Muodoille tulee antaa elämä, sekä oikeutus itsenäiseen olemassaoloon. Taiteilijan velvoite on olla vapaa ja luova, ei FREEBOOTER/ "merirosvo". Taiteilijalle on annettuna lahja/oikeus, jotta hän voi antaa elämälle osansa luomistyöstään lisätäkseen sen, elämän virtausta. Vain absoluuttisessa luomistyössään hän kykenee saavuttamaan tuon oikeuden. Tämä on mahdollista ainoastaan, jos vapautamme taiteen sivistymättömistä aiheista ja harjaannutamme tajuntaamme näkemään kaiken luonnossa, ei oikeina muotoina tai objekteina, vaan materiaalimassoina, joista muodot täytyy valmistaa ja joilla ei ole mitään tekemistä/yhteyttä luonnon kanssa. Siten tapa nähdä Madonnat ja Venukset kuvissa, lihavine ja leikkisine Cupidoineen katoaa. Väri ja tekstuuri maalaustaiteessa ovat päätepiste/lopputulos itsessään. Ne ovat maalauksen ydin. Vaan tämän maalauksen ytimen, olemuksen, keskeisimmän sisällön on aina tuhonnut aihe. Jos renessanssin mestarit olisivat havahtuneet tarkastelemaan maalauksen pintaa, eli löytäneet maalauksen ytimen, se olisi paljon ylistetympi, arvokkaampi kuin yksikään Neitsyt - Maria tai Giaconda. Mikä tahansa ( puu ) – kaiverrus, pentagoni tai heksakoni ( viisi-tai kuusikulmio ) olisi arvostetumpi veistos kuin Milon Venus tai Daavid. Akateemiset realistit, he ovat villi-ihmisten viimeisiä jälkeläisiä. He ovat niitä. Jotka kulkevat loppuun kuluneissa menneisyyden kaavuissa. Ja kuten aikaisemminkin, jotkut heistä ovat heittäneet pois tämän rasvaisen kaavun ja antaneet Akatemian riepu-kauppiaalle iskun vasten kasvoja futurismin ohjelmanjulistuksellaan. He aloittivat suurena liikkeenä, iskuna tajuntaan, nauloina kiviseinässä. Irtautuakseen katakombeista, liittyäkseen ajan liikkeeseen. Minä vakuutan, että se joka ei ole tallannut Futurismin tietä, modernin elämän merkitsijää, on tuomittu ryömimään ikuisesti muinaisten hautojen keskellä, raviten itseään menneisyyden kuorilla. Futurismi avasi modernille elämälle uuden nopeuden kauneuden. Nopeuden avittamana me etenemme liukkaammin/sujuvammin, ja me jotka olimme eilen vielä futuristeja, me saavuimme nopeuden siivittäminä mukanamme tuoden uusien muotojen sekä luonnon olioiden uudet yhteydet. Me saavutimme Suprematismin, jättääksemme futurismin tuuletusaukoksi, josta perässä tulijat voivat meitä seurata - päästä läpi. Me olemme hylänneet futurismin, ja rohkeasti, uhmakkaina syljemme sen taiteen alttarille. Voivatko pelkurit tosiaan sylkeä päin idoleitaan, esikuviaan, niin kuin me teimme eilen!!! Kerron teille, ette pysty näkemään ennen uutta kauneutta tai totuutta, ennen kuin olette tehneet päätöksen sylkeä. Me emme kääntäneet selkäämme futurismille siksi, että se olisi riutuva, siksi että sen loppu olisi ollut lähestymässä. Nopeuden ja liikkeen kauneus, jonka se meille osoitti, on ikuinen ja sen uutuus paljastuu vielä monelle. Kun juoksemme kohti maaliamme, Futurismin nopeutta ja liikettä, ajatuksemme liikkuu sulavammin, ja kuka löytääkin itsensä Futurismista, tai Futurismin itsestään on lähempänä maaliaan – ja etäämpänä menneisyydestään. Sinun ymmärryksesi puute on luonnollinen. Miten voisikaan ihminen joka on aina kulkenut hevosrattailla ymmärtää sellaisen ihmisen kokemuksia ja tunteita, joka kulkee pikavuorolla tai lentää halki ilmojen. Akatemia on homeinen, sammaloitunut holvi, jossa taide särkee ja haurastuttaa itsensä. Suuret sodat, mahtavat keksinnöt ja innovaatiot – ilmateiden valloittajat, matkustamisen nopeus, puhelimet ja lennättimet, hyökkäysvaunut –sähkön aluepiirit, -vaan meidän nuoret taiteilijat yhä maalaavat Neroja sekä puolialastomia Rooman sotureita. Kaikki kunnia Futuristeille, jotka kielsivät naisten pakaroiden, muotokuvien, sekä kuunvalossa kylpevien kitaroiden maalaamisen. He ottivat suuren askeleen eteenpäin. He hylkäsivät lihan ja ylistivät/ihannoivat konetta. Liha ja kone ovat elämän lihakset. Molemmat vartaloita/kokonaisuuksia, joissa elämä liikkuu. Tässä kaksi maailmaa törmäävät - Lihan maailma ja raudan maailma. Molemmat muodot hyötykäytön/utilitarismin välikappaleita ja elimiä. Taiteilijan tulee tehdä selväksi itselleen suhteensa niihin muotoihin, joissa elämä on. Tähän asti taiteilija on aina tavoitellut jotain tiettyä. Siksi uusi Futurismi tavoitteleekin tämän päivän koneen nopeutta. Nämä ovat kahta erilaista taidetta: Uusi ja vanha Futurismi, ovat etenevien muotojen taiteen “taustalla”. Herää kysymys: Oikeuttaako tämä tavoite maalauksessa sen olemassaolon? Ei! Tavoitellessamme lentokoneiden tai autojen muotokieltä, me näin päädymme teknologian hylkäämiin ja meille luovuttamiin muotoihin. Toiseksi: Tavoittaaksemme muodon ytimen/olevaisen, emme voi havaita/löytää maalausta itsessämme jonkinlaisena loppuna tai umpikujana, vaan suuntana ohjata luomistyötämme. Maalaus tulee säilyttämään tarkoituksensa representoida/esittää sen tai tuon elävään elämään liittyvän muodon tilan. Futuristit kieltäytyvät kuvaamasta alastomuutta, ei siksi että he eivät antaisi maalauksen tai sanojen toimia lopputuloksena itsessään, vaan koska on tapahtunut muutoksia teknistyneen elämämme suhteen. Raudan ja koneen uusi elo, autojen huudot, sähkövalojen kimallus – propellien surina on herättänyt sielun, joka aiemmin oli kankeana järjen muinaisissa katakombeissa, ja joka nyt on ilmestynyt maanteille, joka sitoo yhteen taivaan ja maan. Jos jokainen taiteilija näkisi tämän taivaallisten polkujen risteämän, he voisivat käsittää nämä hirviömäiset kiihdytyskaistat, kiitotiet ja kiemurtelevat kehomme - taustanaan taivaan pilvet, he eivät enää maalaisi krysanteemeja. (mykerökukkais-sukuun kuuluva koristekasvi).-suom.huom. Liikkeen dynaamisuus/liikkeeseen pyrkiminen on ohjannut ajattelua tuottaakseen plastisen maalauksen dynaamisuuden. Futuristien pyrkimys valmistaa puhtaasti plastinen/ taipuisa/kaunisliikkeinen maalaus ei tullut kruunatuksi menestyksellään. He eivät kyenneet hylkäämään aihetta/tutkimuksen kohdetta, mikä olisi tehnyt heidän pyrkimyksestään helpomman. Kun he olivat puolittain kyenneet ajamaan järjen/ymmärryksen pois kuvapinnasta – (Parkkiintunut tapa nähdä kaikki naturalistisen tulkinnan tavalla) he kykenivät kuvaamaan uutta elämää, uusien esineiden eloa, - vaan ainoastaan edellä mainittuja. Vauhdin kuvaamisessa asioiden kokonaisuus katoaa, niiden välähtelevät partikkelit kätkevät itsensä toisten juoksevien/etenevien kehojen sekaan. Konstruoimalla eteneviä objekteja he pyrkivät kuvaamaan vain objektien liikkeiden vaikutelmia. Kyetäkseen kuvaamaan modernin elämän liikettä, täytyy sinun operoida siinä ilmenevillä/sen sisältämillä muodoilla. Tämä tekee maalaustaiteen maaliin saapumisen monin verroin vaikeammaksi. Vaan miten hyvänsä se tuli tehdyksi, tiedostaen tai ei, liikkeen tähden, tai vaikutelman kuvaamisen johdosta, asioiden eheyttä/täyteyttä häirittiin ja sopimusta rikottiin. Tässä hajaannuksessa ja kokonaisuuden rikkomuksessa piilee kätketty merkitys, jonka naturalistiset yhteydet olivat kätkeneet. Tämän tuhon ensisijainen piilotettu tarkoitus ei ollut asioiden liikkeen kuvaaminen, vaan tuho puhtaan maalauksen keskeisen sisällön puolesta, mikä tarkoittaa siirtymistä ei-esittävään/ei-objektikeskeiseen luomiseen. Syrjäytettyään järjen, Futuristit julistivat intuition alitajunnaksi. Miten vain, he eivät kuitenkaan luoneet kuviaan alitajunnan intuitiivisista muodoista, vaan työllistivät pelkästään hyötyä tavoittelevat utilitaristiset muodot. Intuitiivisen, mielestäni tulisi paljastaa itsensä muodoissa jotka ovat alitajuisia ja vastauksettomia/reaktiottomia. Käsittääkseni, oli välttämätöntä ymmärtää intuitiivinen taiteessa meidän valikoivien tunteidemme tavoitteina -suhteessa esineisiin/objekteihin. Ja se (intuitiivinen) seurasikin täysin tiedostavaa polkua, täsmällisesti, periksi antamattomasti ja pakottaen, kohti taiteilijaa. Se antaa itsensä ilmi kahtena tietoisuuden tasona, jotka käyvät taistoa keskenään. Tietoisuus, utilitaristisen järjen totuttama ja harjoittama, ei löydä yhteisymmärrystä sen järjen kanssa, joka johti objektien maailman hävitykseen. Taiteilija ei tätä pyrkimystä ymmärtänyt -alistuen tälle järjelle(utilitaristiselle) petti sen, vääristi ja rumensi muodon. Utilitaristisen järjen luomistyöllä on tietty eksakti tarkoitus. Vaan intuitiivisella järjellä ei ole tiettyä päämäärää. Tähän asti meillä ei ole ollut intuitiiviselle järjelle manifestia taiteissa. Taiteessa kaikki kuvat ilmaantuvat utilitaristisen luomisen järjestystä noudattaen. Naturalistin kuvissa on samat muodot kuin luonnossakin. Intuitiivisen muodon tulisi saapua ei-mistään. Samalla tavoin kuin Järki –joka luo asioita jokapäiväiseen elämäämme tyhjästä, vielä samalla täydellistään ne. Taiteilijan pitäisi nyt tietää mitä ja miksi – asioita tapahtuu hänen luomissaan kuvissa. Aiemmin hän eli tunnelmissa. Hän odotti kuun kohoamista, kuutamoa siis. Asetti vihreät varjostimet lamppuihinsa, ja tämä kaikki viritti hänen tunnelmaansa kuin viulun kaltaisesti. Mutta kysyttäessä miksi tämä naama oli käyrä/kiero tai vihreä, hän ei kyennyt antamaan eksaktia vastausta. `Halusin sen sellaiseksi, pidän siitä tuollaisena`. Lopulta tämän katsottiin johtuvan intuitiivisesta tahdosta. Ikävä kyllä intuitiivinen tunne ei ilmaissut itseään selkeästi. Siinä tapauksessa sen tila ei ollut vain piilotajuinen, vaan totaalisen tiedoton. Maalaukset olivat tämän konseptin sekasotkuja. Kuva oli puolittain todellinen, puolittain epämuodostunut. Ollakseni maalari, minun tulisi pystyä perustelemaan miksi kuvissani ihmisten kasvot on maalattu vihreäksi tai punaiseksi. Kuva – maali, väri – on organismeissamme. Niiden ilonpurskahdukset ovat mahtavia ja vaativia. Hermostoni on niiden värjäämä. Aivoni palaa niiden väreissä. Mutta väri oli talonpoikaisjärjen sortama, sen orjuuttama. Värin henki heikentyi ja kuihtui, kuoli pois. Mutta sen vallattua maalaisjärjen/terveen järjen – värit virtasivat kammottuun, oikeiden asioiden muotoon. Värit varttuivat, vaan niiden muoto tietoisuudessa ei kypsynyt. Siksi kasvot ja vartalot olivat punaisia, vihreitä ja sinisiä. Tämä oli se enne, joka ohjasi kohti muotojen luomiseen maalaustaiteessa, joka on päämäärä/umpikuja itsessään. Nyt on välttämätöntä antaa vartalolle muoto ja lainata sille näin ollen elävä muoto reaalisesta maailmasta. Tämä tapahtuu sillä edellytyksellä, että muodot tulevat esiin maalauksen massoista: joten nämä muodot nousevat esiin kuten utilitaristisetkin muodot nousivat ja nostivat päätään. Sellaiset muodot eivät ole elävien asioiden kopioita, vaan tulevat itsessään eläviksi. Maalattu pinta on todellinen, elävä muoto. Intuitiivinen tunne muuntuu näin tiedostavaksi, näin ollen se ei ole enää alitajuinen. Tai jopa juuri toisin päin –se oli aina tiedostava, taiteilija vain ei kyennyt tulkitsemaan sen vaatimuksia/vaateita. Suprematismin muodot, maalauksen uusi realismi, on todiste muotojen rakenteista luotuna ei mistään
- intuitiivisen järjen löytäminä. Kubismissa, yritys uudelleen muovata todellisuuden muotoja esineiden/objektien pirstaloiminen/särkeminen – representoi tahdon pyrkimystä niiden muotojen omavaraiseen elämään, jotka se itse on luonut.
Futuristinen maalaus
Futuristeille tärkein asia maalaustaiteessa oli kolmiulotteisen muodon dynaamisuus ja energisyys. Epäonnistuessaan hajottamaan objektien maailman, he saavuttivat vain asioiden tai olioiden dynaamisuuden. Siten futuristiset maalaukset, sekä ei-olennaiset taiteilijat voidaan palauttaa/supistaa kahdestakymmenestä väristä yhteen ilman että ne menettävät ilmaisustaan mitään. Ilja Repinin maalaama kuva Iivana Julmasta voisi olla tehty ilman värejä ( tässä tarkoitetaan ilmeisesti musta-valko-harmaa-asteikkoa, suom.huom. ) ja silti se kykenisi ilmentämään meissä samoja tunnetiloja, kuin mitä värillisenä. Subjekti/Aihe tappaa aina värin, ja tätä meidän ei tulisi huomioida. Kun kasvot maalataan vihreäksi tai punaiseksi tiettyyn pisteeseen, subjekti/aihe kuolee, ja väristä tulee huomioarvoisempi. Väri on se mistä maalaus elää: - mikä taas tarkoittaa sitä, että se on kaikkein tärkein. Tässä olen saavuttanut puhtaat värilliset muodot. Suprematismi on puhtaan taiteen maalausta, jonka itsenäisyyttä ei voida palauttaa yhteen väriin. Hevosen laukkaa voidaan kuvata kynästä saadulla yhdellä värillä, vaan on mahdotonta kuvata punaisen, vihreän ja sinisen massan liikettä suhteessa toisiinsa pelkällä kynällä. Maalarin tulisi hylätä aihe ja objekti, jos hän toivoo olevansa puhtaan maalaustaiteen maalari. Tämä dynaamisuuden vaade plastisessa maalaustaiteessa osoittaa maalauksen massojen ilmestymistä objektista ja saapumista kohti muodon dominointia yhtenä päämääränään sisällön ja asioiden ylitse Suprematistisessa maalaustaiteessa, uuden realismin ja absoluuttisen luomisen taiteissa. Futurismi lähestyy maalaustaiteen dynaamisuutta muotojen akateemisuuden kautta. Molempien voimien polut johtavat Suprematismiin maalaustaiteessa. Jos tutkimme kubismia taiteena ja kysymme itseltämme, mikä energia objekteissa nosti intuitiivisen tunteen aktiiviseksi, huomaamme että maalauksen energia oli toissijainen. Objekti itsessään, yhdessä olemuksensa, tarkoituksensa ja järkensä kanssa, tai presentaationsa kokonaisvaltaisuus, sekä kubistiset päätelmät, - olivat tarpeettomia. Tähän asti on vaikuttanut siltä, että esineiden/objektien kauneus on säilytetty, kun ne siirrettiin kokonaisina kuviin. Niiden todellinen olemus on näin paljastunut erityisesti ”ääri”- viivan raakuudessa , tai sen yksinkertaisuudessa, siinä käy ilmi, että yksi uusi objektin situaatio/tilanne on löydetty, ja se paljastaa meille uuden kauneuden. Nimittäin/siis: Intuitiivinen tunne löysi esineistä dissonanssista/riitasoinnusta aiheutunutta energiaa, joka on saatu kahden vastakkaisen muodon yhteentörmäyksen seurauksena. Objektit ilmentävät suurten massojen liikettä ajassa. Niiden muodot ovat lukemattomia, ja siitä seurauksena niiden kuvaukset ovat myös moninaisia. Kaikki nämä aspektit ajassa ja niiden anatomiassa – puun vuosirenkaat – ovat tulleet yhä tärkeämmiksi -kuin niiden olemus tai tarkoitus. Nämä uudet tilanteet ovat kubistien sovittamia/mukauttamia tarkoituksenaan kuvan konstruoiminen. Samaan aikaan nämä tarkoitusperät olivat niin konstruoituneita, että kahden muodon odottamaton kallistuma tarjosi dissonanssin, joka vastaa suurinta kuviteltavissa olevaa jännitettä. Jokaisen syntyneen muodon mittakaava/suuruus on mielivaltainen. Tämä oikeuttaa oikeiden/reaalisten objektien olemassaolon ilmentymät luontoon viittaamattomissa positioissa. Tavoitellessaan tätä uutta kauneutta, tai yksinkertaistaen energiaa, olemme vapauttaneet itsemme esineiden kokonaisvaltaisuuden impressioista. Myllynkivi kaulamme, sekä maalauksen ympärillä alkaa halkeilla. Kubismin prinsiippien mukaan maalattu objekti voidaan näin ollen todeta valmiiksi, kun sen dissonanssit ovat uuvutetut. Kuitenkin, taiteilijan tulisi lyödä laimin kopiona kaikki sellaiset muodot jotka toistavat itseään. Vaan, jos taiteilija löytää pienen jännitteen kuvasta, hän on vapaa – oikeutettu ottamaan sen toisesta esineestä. Tämän seurauksena kubismi objektin muuntelussa ei periaatteessa/teoriassa toimi. Kuva on tehty, vaan objekti ei muuntunut. Tästä voimme päätellä: Vaikka taiteilija onkin tuhansien vuosien ajan pyrkinyt kuvaamaan objekteja niin tarkkaan kuin vain mahdollista, esittääkseen sen olemuksen ja tarkoituksen, kubismin ajanjaksona taiteilija on tuhonnut/särkenyt objektit ja niiden tarkoituksen, olemuksen sekä funktion. Uusi kuva on ponnahtanut esiin fragmenteistaan. Esineet ovat kadonneet savun lailla, uuden taiteen kulttuurin hyväksi. * * * Ei ole enää rakkautta luonnon pieniä kulmia/osia kohtaan. Ei ole enää rakkautta, jotta taiteen totuus olisi petettävissä. Neliö ei ole alitajunnan muoto. Se on intuitiivisen järjen luoma. Se on uuden taiteen kasvot. Neliö on elävä, kuninkaallinen (pikku)lapsi. Se on ensimmäinen askel kohti puhdasta luomista taiteissa. Sitä ennen oli vain naiiveja epämuodostumia ja luontokopioita. Meidän taiteemme maailma on tullut uudeksi, ei-esineelliseksi ja puhtaaksi. Kaikki on kadonnut, jäljelle on jäänyt vain runsaasti materiaalia, josta uudet muodot rakentuvat. Suprematismin taiteessa muodot elävät, kuten kaikki luonnon muodot. Nämä muodot tuovat julki sitä, että ihminen on saavuttanut tasapainon edetessään yhdestä järkeilyn tilasta sellaiseen tilaan jota voisi kutsua tuplajärkeilyksi. ( kahden, toisilleen `erilaisen/vastakohtaisen` järkeilyn tilaan ), utilitaristiseen, sekä intuitiiviseen järkeilyyn. Maalauksen uusi realismi on realismia siitä huolimatta, ettei se sisällä vuorten, taivaan tai vesien realismia… Tähän asti on ollut objektien realismi, vaan ei sellaista, mikä ei olisi ollut riippuvainen maalattujen yksiköiden määrästä, jotka on konstruoitu riippumaan, olemaan vaikutusyhteydessä huolimatta niiden muodosta tai väristä, tai sijainnista suhteessa toisiinsa. Jokainen muoto on vapaa ja individuaali. Jokainen muoto on maailma itsessään. Mikä tahansa maalauspinta on elävämpi kuin yksikään kasvo, josta virnistys ja silmäpari työntyvät esiin. Maalatut kasvot kuvassa on elämän säälittävää parodiaa ja tämä viittaus on vain muisto elävästä. Vaan pinta elää, se on syntynyt. Hauta muistuttaa meitä kuolleesta ihmisestä, kuvasta elävästä olennosta. Vastakkain asetettuna, elävät kasvot, maisema luonnossa, muistuttavat meitä kuvasta, ja se on jotain kuollutta. Tästä syystä on omituista katsella punaista tai mustaa maalattua pintaa. Tästä johtuu uusia tyylisuuntia/liikkeitä kohden osoittelu ja sylkeminen näyttelyissä. Taide ja sen uudet tavoitteet ovat aina olleet sylkykuppeina, vaan kissat tottuvat nurkkiinsa ja on vaikeaa opettaa ja osoittaa niille uusia. Sellaisille ihmisille taide on tarpeetonta niin kauan kuin on kuvia isoäideistä ja osia maisemasta, jossa on syreeni ja lehto-metsä. Kaikki kulkee menneestä tulevaisuuteen ja kaiken tulisi elää nykyisyydessä - tässä hetkessä, koska tulevaisuudessa omenapuut varistavat kukkansa. Huominen pyyhkäisee tämän hetken jäljet ja sinä et pysy mukana elämän tahdissa. Menneisyyden muta, myllynkivi vetää sinut kumaraan. Siksi vihaan niitä jotka toimittavat sinulle kuoleman monumentteja. Akatemia ja kriitikot ovat se myllynkivi. Kaulaasi kuristaa vanha realismi, ja liike joka tavoittelee luonnon ( elämän ) jäljittelemistä. Ne toimivat kuten suuri inkvisitiolaitos. Niiden tavoitteet ovat naurettavia, koska he haluavat hinnalla millä hyvänsä pakottaa sen, mikä elää luonnossa, elämään kankaalla. Samalla kun kaikki on käynnissä ja hengittää, kuvissa ovat heidän pysähtyneet poseerauksensa.
Tämä kidutus on pahempaa kuin murtuma kärryn pyörässä. Veistetyt patsaat – inspiroidut elävät, seisovat paikoillaan, poseeraavat liikkeessä. Eikö tämä ole kidutusta? Asettaa sielu marmoriin ja pilkata elämää/elävää, mutta sinun ylpeyden aiheesi on taiteilija joka tietää miten kidutetaan. Sinä laitat lintuja häkkiin nauttiaksesi. Tiedon tähden pidät eläimiä tarhattuina. Olen onnekas vapauduttuani inkvisition kidutuskammiosta, joka on siis Akatemiointi. Minä olen päässyt pinnalle ja voin ottaa elävän vartalon ulottuvuuden. Minun tulee käyttää dimensiota/ulottuvuutta josta voin luoda uutta. Olen vapauttanut linnut ikuisuuden häkeistään ja avannut portit eläimille tarhoistaan. Ne saattavat repiä palasiksi ja pistää poskeensa sinun taiteesi jäänteet. Vapautettu karhu pääsee kylpemään pohjoisen jäisissä vesissä, eikä riudu enää akateemisen puutarhan kuumavetisissä akvaarioissa. Saatat ilahtua maalauksen sommitelmasta/kompositiosta, vaan sommitelma on kuolemantuomio figuurille, jonka taiteilija on tuominnut ikuiseen asentoonsa. Sinun ilosi varmistaa tämän tuomion paikkaansa pitävyyden. Suprematistien joukko: K.Malevits, I.Puni, M.Menlov, I.Klyun, K.Boguslavskaja ja Rosanova, ovat johtaneet taistelua objektien/esineiden vapauttamisen puolesta, velvollisuutenaan taidetta kohtaan, ja pyytää Akatemiaa luopumaan luonnon - inkvisitioinnista. Kidutuksen instrumentteina ovat olleet idealismi sekä esteettisten tunteiden vaatimukset. Ihmisen muodon idealisointi on kidutuksen jäänne. Estetiikka on intuitiivisten tunteiden roskakori. Sinä haluat nähdä luonnon osia seiniesi koukuissa. Samoin kuin Nero vaati nähdä silvottujen ihmisten ja eläinten vartaloita. Sanon kaikille: Hylätkää rakkaus, hylätkää estetiikka, hylätkää viisauden kanto/runko, koska uuden kulttuurin myötä sinun viisautesi on naurettavaa ja merkityksetöntä. Olen avannut viisauden solmut ja vapauttanut tietoisuuden värit. Poistakaa itsestänne nopeasti vuosisatojen kovettunut ihokerros, jotta saavuttaisitte meidät vaivattomammin. Olen saavuttanut mahdottoman ja muodostanut virtauksia hengittämällä. Olet horisontin verkostossa – kuin kala. Me – Suprematistit, avaamme tien sinulle. Kiirehdi! - koska huomenna et meitä enää tunnista. Suomentajan huomautuksia: Nykyajan manifestien puute, sekä alkutekstin runollisuus ja ehdottomuus saivat minut aloittamaan tämän tekstin kääntämisurakan. Suosittelen myös lähdetekstiin tutustumista. Tavoitteenani oli ymmärtää lukemani täysin, joten jouduin suomentamaan sen kokonaisuudessaan. Malevitsin ajatusten saattaminen laajempaan tietoisuuteen oli myös pyrkimyksenäni. Kursivoinneille on useita syitä. Yhtenä monista esimerkkinä mainitakseni tekstin monipuolisen tulkinnan mahdollisuus. Suomennokseni lähde on suhteellisen vanha, ja jotkut siinä mainitut asiat voivat lukijasta tuntua täysin yhdentekeviltä/irrelevanteilta suhteessa nykypäivän taidekeskusteluun. Toisaalta se sisältää kuitenkin paljon huomioita, jotka ovat mielestäni hyvinkin huomionarvoisia myös tässä hetkessä. Toni Hautamäki 17.04.2008 Helsingissä
Voinko minä?
Voinko minä muuttaa asioiden tilaa yhteiskunnassa? Voiko vääryyksiä vähentää, ilman että uusia ja voimakkaampia vääryyksiä tulee tilalle välittömästi? Koska nykymaailmassa ikäviä asioita ei haluta kertoa, totuus on tiedossa, mutta sitä ei sanota ääneen, luottamus ihmisten välillä on siten olematon. Yritän päivittäin miettiä pääni puhki, miten ihmiset saataisiin kiinnostumaan oman ympäristönsä hyvinvoinnista, muuttamaan kulutustottumuksiaan kestävämmiksi, itselleen ja lähimmäisilleen edullisemmiksi. Televisiosta näimme, keskellä yötä, kuinkas muuten, miten John Webster elokuvassaan Recipes for Disaster ( Katastrofin aineksia, 2008 ) myös pohti asioita. Ohjelman esitysaika olisi voinut olla paremmin valittu?
On fakta, että sellaisia lehtiä kuten Voima tai Elonkehä, ei lue muut kuin asiaan jo vihkiytyneet. On totta kai tärkeää, että heille on oltava ilmaisukenttä, media, jossa ruotia asioiden suhteita ja tiloja. Pääkaupunkiseutu on jokseenkin etulyöntiasemassa tässä asiassa, tietenkin. Silti, tunnen itse suurta ahdistusta vallitsevan asiantilan suhteen. Ei ole kovinkaan hyödyllistä tuoda Afrikkalaiselle tuliaisiksi suomesta aurinkovoidetta, kuulakärkikynälle taas löytyy aina käyttäjä. Olen nyt toteuttanut lähes – vegaanista elämäntapaa 4 kk, ja vasta nyt olen havahtunut tarkkailemaan myös eri ostamieni tuotteiden luomu-merkintöjä, sekä mahdollista geenimuuntelua. Muuntelematonta soijaa ei kaikista kaupoista saa. Varmistuakseen on kaiken oltava luomua. Geenimuunnellut tuotteet pitäisi saada varustetuksi suurin varoituksin! Ennustan, että 10 vuoden kuluessa elintarviketeollisuus tulee tekemään täyskäännöksen ja kaupoista saa pelkästään luomu-tuotteita, tai sitten, vaihtoehtoisesti, koko maailma hukkuu paskaan, jossa se vankasti jo törröttää, ja pikaruokapakaste-murha-tuotteet jatkavat voittokulkuaan, länsimainen ”sivistys” tuhoutuu ihmisten aivojen lilluessa uppokeitin-rasvassa, ja rikkaimmat meistä asuvat maata kiertävällä radalla, taistelu oli turhaa.
Kävin viime viikolla etsiskelemässä Koijärveä. Forssan kirjaston näyttelyä ( Koijärvi 30 v. ) ei oltu vielä saatu ripustettua (viikot 14 -15, Seppo Pessisen valokuvia ), mutta Päivälehden museon
( 11.3. - 3.5.2009 ) kuvasarja oli hieno. Jussi Kiven näkeminen alle kaksikymppisenä teljettynä poliisiauton takaosaan, sai minut ratkeamaan nauruun. Kiitos Jussi tarinoistasi ja opetuksistasi! Ajelin turhaan etsiskellen lintu – tai näkötornia, joka oli merkattu internetistä tulostamaani karttaan. Kevätmuuttajia etsiskellessä siis saastutin turhalla autoilulla. Alueen hyödyntämistä matkailukohteena vielä tutkitaan, kerrottiin kartassa. Aika omituista, eikö Forssan lintutieteellinen yhdistys ole kiinnostunut paikasta? Päätin piipahtaa myös alueella toimivan kehystämön tiloissa, kun kerran pääkohde jäi tavoittamatta. Minut valtasi taas kerran suuri murheellisuus, kun pitkät tovit juteltiin kehystäjä Urpo Volasen kanssa ABC – ketjusta ja muista pikkukauppiaita ja maaseudun monimuotoisuutta köyhdyttävistä monokulttuurivillityksistä.
Olemme tilanteessa, joka on kestämätön. Jakauma kahteen on aiheuttanut epäsuhdan, jossa viha lisääntyy, katkeruus ja huono omatunto, sekä kateus voimistuvat. On ihmisjoukko, joka valitsee tietoisesti köyhyyden, pienellä toimeen tulemisen, luonnosta, eläimistä ja lähimmäisistä välittämisen. Heidän ensimmäinen motiivinsa, ajatuksensa ei ole hyötyyn perustuva, utilitaristinen. Ystävyyttä ei solmita ajatellen omaa taloudellista etua – se ei perustu suunnitelmallisuuteen, oman edun tavoitteluun. Maassa ei asuta ahneudesta – vaan rakkaudesta. Samaan aikaan, aivan lähellä, vaikuttaa toisenlainen joukko ihmisiä. Väkimäärältään, kooltaan, sekä äänenkäytöltään ja röyhkeydeltään väkevämpi. Nöyryydestä ei ole tietoakaan, ehkä sunnuntaisin kirkon penkillä tunnin ajaksi, vaan sen jälkeen todellinen herra taas palaa näyttämölle. Iso kala syö aina pienemmän. Symbioosi on unohtunut heiltä. Voima ratkaisee, valta ja väki. Murjomalla, läpi harmaan kiven. Miksi minä en liity voittajien puolelle? Mitä on moraali? Miksi en vaihda villasukkia ja luomupuuroa Alfa Romeoon ja neljän vuodenajan kesämökkiin, jossa asun kaksi viikkoa vuodesta?
Kautta aikain ihmisen suurimmat keksinnöt ovat olleet luonnossa jo keksittyinä. Nyt näyttäisi siltä, että ihminen on taas kerran kohonnut luonnon yläpuolelle, unelmissaan ja fantastisissa fantasioissaan. Luonto on hyväksikäytön näyttämö yhä useammille. Jumala sijaitsee jossain mikrosirun ja Microsoftin välissä. Käsi pystyyn, ken uskoo, että ihminen pärjää ilman ampiaisia! Suomi- brändiksi ehdotan metsässä istuskelua, käpytikan nakuttelun kuuntelua, murtomaahiihtoa... ikävien palaverien välttelyä.
Toni Hautamäki
Kuvataiteen maisteri
8.4.2009 Mäntyharjulla
tonihau@suomi24.fi
Voinko minä muuttaa asioiden tilaa yhteiskunnassa? Voiko vääryyksiä vähentää, ilman että uusia ja voimakkaampia vääryyksiä tulee tilalle välittömästi? Koska nykymaailmassa ikäviä asioita ei haluta kertoa, totuus on tiedossa, mutta sitä ei sanota ääneen, luottamus ihmisten välillä on siten olematon. Yritän päivittäin miettiä pääni puhki, miten ihmiset saataisiin kiinnostumaan oman ympäristönsä hyvinvoinnista, muuttamaan kulutustottumuksiaan kestävämmiksi, itselleen ja lähimmäisilleen edullisemmiksi. Televisiosta näimme, keskellä yötä, kuinkas muuten, miten John Webster elokuvassaan Recipes for Disaster ( Katastrofin aineksia, 2008 ) myös pohti asioita. Ohjelman esitysaika olisi voinut olla paremmin valittu?
On fakta, että sellaisia lehtiä kuten Voima tai Elonkehä, ei lue muut kuin asiaan jo vihkiytyneet. On totta kai tärkeää, että heille on oltava ilmaisukenttä, media, jossa ruotia asioiden suhteita ja tiloja. Pääkaupunkiseutu on jokseenkin etulyöntiasemassa tässä asiassa, tietenkin. Silti, tunnen itse suurta ahdistusta vallitsevan asiantilan suhteen. Ei ole kovinkaan hyödyllistä tuoda Afrikkalaiselle tuliaisiksi suomesta aurinkovoidetta, kuulakärkikynälle taas löytyy aina käyttäjä. Olen nyt toteuttanut lähes – vegaanista elämäntapaa 4 kk, ja vasta nyt olen havahtunut tarkkailemaan myös eri ostamieni tuotteiden luomu-merkintöjä, sekä mahdollista geenimuuntelua. Muuntelematonta soijaa ei kaikista kaupoista saa. Varmistuakseen on kaiken oltava luomua. Geenimuunnellut tuotteet pitäisi saada varustetuksi suurin varoituksin! Ennustan, että 10 vuoden kuluessa elintarviketeollisuus tulee tekemään täyskäännöksen ja kaupoista saa pelkästään luomu-tuotteita, tai sitten, vaihtoehtoisesti, koko maailma hukkuu paskaan, jossa se vankasti jo törröttää, ja pikaruokapakaste-murha-tuotteet jatkavat voittokulkuaan, länsimainen ”sivistys” tuhoutuu ihmisten aivojen lilluessa uppokeitin-rasvassa, ja rikkaimmat meistä asuvat maata kiertävällä radalla, taistelu oli turhaa.
Kävin viime viikolla etsiskelemässä Koijärveä. Forssan kirjaston näyttelyä ( Koijärvi 30 v. ) ei oltu vielä saatu ripustettua (viikot 14 -15, Seppo Pessisen valokuvia ), mutta Päivälehden museon
( 11.3. - 3.5.2009 ) kuvasarja oli hieno. Jussi Kiven näkeminen alle kaksikymppisenä teljettynä poliisiauton takaosaan, sai minut ratkeamaan nauruun. Kiitos Jussi tarinoistasi ja opetuksistasi! Ajelin turhaan etsiskellen lintu – tai näkötornia, joka oli merkattu internetistä tulostamaani karttaan. Kevätmuuttajia etsiskellessä siis saastutin turhalla autoilulla. Alueen hyödyntämistä matkailukohteena vielä tutkitaan, kerrottiin kartassa. Aika omituista, eikö Forssan lintutieteellinen yhdistys ole kiinnostunut paikasta? Päätin piipahtaa myös alueella toimivan kehystämön tiloissa, kun kerran pääkohde jäi tavoittamatta. Minut valtasi taas kerran suuri murheellisuus, kun pitkät tovit juteltiin kehystäjä Urpo Volasen kanssa ABC – ketjusta ja muista pikkukauppiaita ja maaseudun monimuotoisuutta köyhdyttävistä monokulttuurivillityksistä.
Olemme tilanteessa, joka on kestämätön. Jakauma kahteen on aiheuttanut epäsuhdan, jossa viha lisääntyy, katkeruus ja huono omatunto, sekä kateus voimistuvat. On ihmisjoukko, joka valitsee tietoisesti köyhyyden, pienellä toimeen tulemisen, luonnosta, eläimistä ja lähimmäisistä välittämisen. Heidän ensimmäinen motiivinsa, ajatuksensa ei ole hyötyyn perustuva, utilitaristinen. Ystävyyttä ei solmita ajatellen omaa taloudellista etua – se ei perustu suunnitelmallisuuteen, oman edun tavoitteluun. Maassa ei asuta ahneudesta – vaan rakkaudesta. Samaan aikaan, aivan lähellä, vaikuttaa toisenlainen joukko ihmisiä. Väkimäärältään, kooltaan, sekä äänenkäytöltään ja röyhkeydeltään väkevämpi. Nöyryydestä ei ole tietoakaan, ehkä sunnuntaisin kirkon penkillä tunnin ajaksi, vaan sen jälkeen todellinen herra taas palaa näyttämölle. Iso kala syö aina pienemmän. Symbioosi on unohtunut heiltä. Voima ratkaisee, valta ja väki. Murjomalla, läpi harmaan kiven. Miksi minä en liity voittajien puolelle? Mitä on moraali? Miksi en vaihda villasukkia ja luomupuuroa Alfa Romeoon ja neljän vuodenajan kesämökkiin, jossa asun kaksi viikkoa vuodesta?
Kautta aikain ihmisen suurimmat keksinnöt ovat olleet luonnossa jo keksittyinä. Nyt näyttäisi siltä, että ihminen on taas kerran kohonnut luonnon yläpuolelle, unelmissaan ja fantastisissa fantasioissaan. Luonto on hyväksikäytön näyttämö yhä useammille. Jumala sijaitsee jossain mikrosirun ja Microsoftin välissä. Käsi pystyyn, ken uskoo, että ihminen pärjää ilman ampiaisia! Suomi- brändiksi ehdotan metsässä istuskelua, käpytikan nakuttelun kuuntelua, murtomaahiihtoa... ikävien palaverien välttelyä.
Toni Hautamäki
Kuvataiteen maisteri
8.4.2009 Mäntyharjulla
tonihau@suomi24.fi
11. Hetken synnyttämiä ajatuksia
Vietin marraskuun ( 2008 ) puolenvälin jälkeen kaksi viikkoa Utön saaressa ( Kuvataideakatemian oppilaskunnan residenssissä ). Oli hyvä hetki tutustua jo pitkään mieltäni askarruttaneeseen Pentti Linkolaan hänen tekstiensä kautta. Usein on niin, että ihmiset suhtautuvat asioihin, jotka ovat vaikeita, jyrkästi, siitäkin huolimatta ovatko tutustuneet tähän asiaan pintapuolisesti toisen käden kautta, tai syvemmin oman mielipiteensä muodostaen huolellisesti asiaa tutkien monista eri vinkkeleistä. Olin itse päättänyt muodostaa jonkinlaisen käsityksen tästä parjatusta pioneerista lukemalla hänen sanomaansa, ensin Eero Ale’nin ( Soutajan päiväkirja ) ja myöhemmin Linkolan itsensä kirjoittaman kirjan ( Voisiko elämä voittaa ) avulla. Olin aiemmin pintapuolisesti tutustunut Tere Vadenin toimittamaan Linkolan ajamana –esseekokoelmaa ja ilmeisesti se riitti , olin jo puolittain koukussa.
Utön residenssiperiodin jälkeen ostin Helsingin Stockmannin lehtimyymälästä elämäni ensimmäisen Elonkehän numeron 12/2008. Noin viikkoa myöhemmin, lauantaina 13.12.2008 istuin Nuorisokeskus Wimmassa, Elonkehä ry:n sekä Vihreän Elämänsuojelun liiton, järjestämässä seminaarissa, jonka viimeisenä puhujana oli kalastaja ornitologi Pentti Linkola. Paluuta entiseen ei enää ollut, olin löytänyt laumani. Olin aiemmin yrittänyt etsiä internetin avulla sellaisia kansalaisjärjestöjä, jotka toiminnallaan osoittaisivat, että osanottajien tarkoituksena on tehdä muutakin kuin tutustua tuleviin tyttö ja poikaystäviin glögiä juoden ja pipareita mutustellen, vaikka sellaisessakaan toiminnassa en sinänsä näe mitään pahaa. Ekologisempaa olisi tietenkin lukea suurelle joukolle ääneen kirjaa kynttilänvalossa, ja näin seminaareissa usein tapahtuukin, tosin kynttilät on korvattu energiansäästölampuin... On suositeltavaa ja eduksi edes pinnallisesti tutustua kumppaniinsa ennen kuin tapahtuu kohtalokkaampia yhteenliittymisiä, vaikka ajat toki ovatkin muuttuneet...
Seminaariaamuni käynnistyi hieman vaivalloisesti, koska edellisenä iltana olin tavannut vapaassa illanvietossa ystäviäni kolmen vuoden tauon jälkeen, ”ravintoloinnin” merkeissä, vaan koska käsiteltävänä oli vihdoin aiheita, jotka ovat olleet pääni sisällä epäjärjestyksessä jo monia vuosia, oli nyt syystäkin tarkennettava aisteja ja koetettava kestää pystypäin nautitut hermomyrkyt vaikutuksineen. Ympäristöfilosofian dosentti Leena Vilkka ensimmäisenä puhujana kommentoikin alkoholikeskeistä kulttuuriamme, jossa hermomyrkkyjä ei nautita kulinaarisista, vaan ainakin minun käsittääkseni eskapistisista syistä, oikeanlaisen terapian korvikkeena. Seminaariin en mielestäni ollut menossa hakemaan hyväksyntää olemassaololleni. Uteliaisuuteni ajoi paikalle. Uskoin löytäväni tietoa ja toivoa samansuuntaisten ajatusten kantajien/kannattajien tapaamisesta, mikä on monelle, kuten itsellenikin välttämätöntä vallalla olevan musertavan tasapäistämisen aikana. Syväekologista ”tasapäistämistähän” Suomi on nyt vailla, ei pinnallistamisen ja rahanvallan jatkumisen syöksykierrettä. Mielenterveystilastot puhuvat puolestaan.
Leena Vilkan, sekä poliitikkona ja tekniikan tohtorina tunnetun Eero Paloheimon keskustelunavausten aikana ei mielestäni päässyt syntymään vielä suuriakaan mielipide -eroja yleisön ja puhujien välille, joten keskustelua ei syntynyt, ainakaan odottamassani määrässä. Olin kuullut itse jo monelta taholta, esimerkiksi Kuvataideakatemian ja kuvataiteilija Antti Majavan järjestämällä Antroposeenin taide-luentosarjalla puhuttavan melko perusteellisesti ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista, esimerkiksi tiede – ja ympäristötoimittaja Pasi Toiviaisen taholta, sekä luonnon ja ihmiselon vallalla olevista epätasapainosuhteista Filosofian tohtori, tutkija Ville Lähteeltä, joka vaikuttaa ainakin niin & näin filosofisen aikakauslehden sivuilla. Toki nämä asiat edelleen vaativat jatkuvaa käsittelyä - itsestään muistuttelua, jotta aihepiiri ei valtaväestön mielissä jäisi trendin asteelle. Tapanahan on, että huomio kiinnittyy seuraavaan murheeseen, kun suuret joukot on saatu lakkaamaan kyselemästä vaikeita ”edellisestä”. Kirjailija Antti Nylenin esitys oli partaveitsen terävää suomen kielen täysimittaista hallintaa ja aiheiden käsittelyn ilotulitusta, oikea runsauden sarvi. Puhe tuli suoraan paperilta, eikä se sisältänyt montakaan epäselvyyttä tai ristiriitaa itsensä kanssa ensi kuulemalla. Keskustelijana hän ei kuitenkaan jostain syystä osoittanut taitojaan missään vaiheessa seminaarin aikana, mikä oli minusta todella surullista, koska suurin osa painavista puheenvuoroista oli niin sanottujen vanhojen pierujen esittämiä. Anteeksi ( Pentti ) kielenkäyttöni, mutta vanha pieru nyt vain kuvaa aika hyvin vanhoja pieruja, joissa ei siis ole mitään vikaa ”sinänsä”. Uudet pierut vain olisivat nyt enemmän kuin toivottuja, päästöistään huolimatta.
Pettymystä minussa aiheutti ja aiheuttaa yhä se tyytyväisyys, mikä usein huokuu oikeassa olevan tuomion profeetan kasvoilta, kun kukaan ei pysty todistamaan ennustuksia vääriksi. Tilanne muistuttaa tietokilpailua, jossa voittaja lunastaa oikeutuksensa oikeudellisuudestaan. Valitettavasti tilaisuudessa esiintyneet tuomionpäivän povaajat ovat mielestäni oikeassa. Seminaarissa olleista suurimman osan muodostivat ihmiset, jotka ajattelevat, viimeistään nyt seminaarin jälkeen samansuuntaisesti. Miten seminaarissa puhuttu saataisiin päättäjien päihin? Vihreä Liitto eli Vihreät tuli monasti seminaarin aikana julistetuksi menetetyksi lupaukseksi. Kansalaistottelemattomuudesta tulisi taas kerran nostaa päivänpolttava aihe valtapolitiikan tasolla. Tarvitaan todellinen ideologinen täyskäännös. Syväekologian kannattaja manifestoi rajojaan koetellen kohti yhteiskuntaa ja päämäärää, jossa päätökset tehdään luonnon monimuotoisuutta ja kestävää syväekologiaa toteuttaen. Toivokaamme siis, että Arne Naessin kuolema ( 12. 1. 2009 ) aiheuttaa syväekologisen ideologian valtavan popularisoitumisen, ja koko maailma seuraa hänen esimerkkiään. Yleensähän näin käy kun sankari ja esikuva poistuu keskuudestamme, mutta vasta sitten. Vielä ei ole näkynyt kovinkaan montaa merkkiä siitä, että näin Naessin kohdalla tapahtuisi...
Moni nuori minun lisäksi kokee suurta voimattomuutta, koska ilmassa/vallalla on tunne, että mitään ei ole tehtävissä ja kuitenkin oma ja omien lasten tulevaisuus on mitä enenevässä määrin fataalisti pelissä. Oma ajatukseni Luonnonsuojelupoliiseista, jonka esitin yhtenä tulevaisuuden ammattina, jottei meidän tarvitsisi osallistua työmme kautta kulutushysteriaan tavalla tai toisella, oli monen mielestä ilmeisesti vitsiksi tarkoitettu. Omasta mielestäni se on edelleen lisämietintöjä edellyttävä ajatus ja idea, siitäkin huolimatta, että se syntyi omassa päässäni. Ole hyvä ja ehdota kiitos parempaa ideaa, vaikka useaa kerralla! Ne ihmisoliot, jotka eivät asu urbaanisti päällekkäin julkisilla liikkuen, vaan jotka toivovat/haluavat edelleen olla jatkuvassa, sekä kestävässä yhteydessä luontoon, heistä tulisi kouluttaa halukkaat ammattiin, joka estäisi alhaisoa nelivetoineen sekä mönkijöineen/traktoreineen tuhoamasta sitä vähää metsäluontoa, jota ”meillä” vielä on jäljellä. He varmistaisivat, että edes vähän toivoa toipumisesta sisällyttävät luontoalueet saisivat toipua rauhassa, ilman ihmisen väliin puuttumista. Tätä tavoitetta Ikimetsän ystävät ry. varmasti jo toteuttaa parhain mahdollisin keinoin. Konsolit ja tietokoneet peleineen mielestäni tarjoavat välineurheilijoille riittävästi ajanvietettä. Jos ei jaksa liikkua omalla kehonsisäisellä moottorillaan, ei tarvitse liikkua ollenkaan luonnossa. Esitän hartaan toiveen pelienvalmistajille. Tehkää todellisen tuntuinen, mönkijöillä, moottorikelkoilla ja erävarusteilla, nuotionsytyttämisellä kilpaileva PC/konsoli-peli koko perheelle, jos se vaikka saisi useat pysymään kotonaan. Afrikan mineraaleja kai vielä riittää riistettäväksi..?
Palaan ideaani luonnonsuojelupoliiseista. Nämä luonnon erikoisosaajat koulutetaan tuntemaan luonto kokonaisuudessaan, kasvit ja eläimet perusteellisesti. He valvovat koko floran ja faunan oikeuksia, sekä valistavat niitä, jotka ovat valistusta vailla. Toiminnan rahoittaa valtio verorahoista, silläkin uhalla, että veroja pitäisi kaikkien maksaa, tuloista riippuen enemmän. Tämä tietysti edellyttäisi sitä, että vähäpalkkaiset saisivat ansaitsemansa korvauksen työstään, mikä ei selvästikään toteudu yhteiskunnassamme nyt, esimerkkinä sairaanhoitajien, opettajien tai siistijöiden palkat suhteessa muutamaan muuhun virkaan, joista viime aikoina on kohistu. Luonnonsuojelupoliisin työn kannustimena toimii lupaus työasuntonsa omaksi lunastamisesta, kun henkilö on palvellut riittäväksi katsotun ajan toimessaan. Hän myös perisi käyttöönsä valvontaoikeuden sopivan suuruiseksi koetulta metsätilalta, jolla siis näin ollen hänen eläkeasunto, ”loppusijoituskohde” sijaitsisi. Luonnonsuojelupoliisi toimii tämän vision mukaan syväekologisesti, itse itsensä moottorina, polkupyörällä, suksilla ja soutuveneellä liikkuen, mahdollisuuksien mukaan oman ravintonsa keräten ja tuottaen, kalansa kalastaen. Riistanhoito voitaisiin myös sisällyttää toimeen, jolloin metsästäjien keski-ikä laskisi, määrä kasvaisi ja taito säilyisi, sekä hallinta riistaan pysyisi valtion/meidän käsissä. Ammatti voisi periytyä perheen sisällä, jolloin syntyisi ammattikunta, joka on koko ihmislajin elinkaaren ajan tarpeellinen. Näillä henkilöillä voisi jopa olla lupa käyttää sitä traktorimönkijää, ellei hevosta löytyisi taloudesta...?!
Esimerkiksi tässä esitän havaintoni nyky-yhteiskunnan mielettömyydestä Turun keskustan kello neljän liikenneruuhkassa, jossa näin satojen autojen, jokaisen sisässä 1 kpl matkustaja/kuljettaja-yksikköjä, jonottavan, hitaasti etenevän 10 – 15 min aikana n. 2 kilometrin matkan. Kävellen olisivat kaikki olleet jo kotona. Istuin myös itse auton sisällä, ajatellen seuraavasti. Kaikki yksityisautot tulisi purkaa ja mahdollisuuksien mukaan valmistaa niistä syntyvästä materiaalista raitio ja junavaunuja, sekä kiskoja. Täten tieverkkoja ei tarvittaisi enää nykyisessä laajuudessa, vaan niille voisi rakentaa kiskot. Syntyisi uusi teollisuuden ala, sekä satoja, ellei tuhansia uusia työpaikkoja. Viikkoa myöhemmin satuin lukemaan saman ajatuksen Vihreän Elämänsuojelun liiton verkkosivuilta. Outo sattuma, vai ei? Näissä uusissa julkisissa kulkuneuvoissa ei saisi puhua kännykällä, tai surffata netissä. Kirjojen lukeminen taas ja muiden matkustajien kanssa keskustelu olisi jopa suotavaa. Mielenterveyspalvelujen tarve putoisi näiden toimien johdosta oman arvioni mukaan vähintään puoleen tämänhetkisestä valtakunnallisesti hälyttävästä tilanteesta. Asfalttipinnoitteen, parkkipaikkojen ja muiden turhien rakenteiden purkamiseen tarvittaisiin myös valtavasti uutta väkeä tämän tulevaisuuden vision toteutuessa. Fyysisten ponnistelujen tarve nykyihmisessä on hälyttävä. Miksi muuten ihmiset jumppaavat itsensä hengiltä ”peilisaleissa”?
Kuuntelin, muistaakseni helmikuussa 2009 Yle Radio Yhdestä Thomas Mannin Taikavuori – nimiseen kirjaan pureutuneen keskustelun Lukupiiri- ohjelmasta, jossa dramaturgi Outi Nyytäjä ihmetteli ääneen Hans Castorpin, kirjan päähenkilön sankarillisuutta. Se kun kumpuaa ominaisuudesta arvostella oman ryhmänsä toimia, sisältäpäin. Sellaiseen sankaruuteen on vain harvoilla uskallusta. Liekö tällainen henkilö sitten sankari, se jääköön arvioitavaksi tuonnempana.
Toni Hautamäki
Kuvataiteiden Maisteri
Mäntyharjulla 7.4.2009
tonihau@suomi24.fi
Vietin marraskuun ( 2008 ) puolenvälin jälkeen kaksi viikkoa Utön saaressa ( Kuvataideakatemian oppilaskunnan residenssissä ). Oli hyvä hetki tutustua jo pitkään mieltäni askarruttaneeseen Pentti Linkolaan hänen tekstiensä kautta. Usein on niin, että ihmiset suhtautuvat asioihin, jotka ovat vaikeita, jyrkästi, siitäkin huolimatta ovatko tutustuneet tähän asiaan pintapuolisesti toisen käden kautta, tai syvemmin oman mielipiteensä muodostaen huolellisesti asiaa tutkien monista eri vinkkeleistä. Olin itse päättänyt muodostaa jonkinlaisen käsityksen tästä parjatusta pioneerista lukemalla hänen sanomaansa, ensin Eero Ale’nin ( Soutajan päiväkirja ) ja myöhemmin Linkolan itsensä kirjoittaman kirjan ( Voisiko elämä voittaa ) avulla. Olin aiemmin pintapuolisesti tutustunut Tere Vadenin toimittamaan Linkolan ajamana –esseekokoelmaa ja ilmeisesti se riitti , olin jo puolittain koukussa.
Utön residenssiperiodin jälkeen ostin Helsingin Stockmannin lehtimyymälästä elämäni ensimmäisen Elonkehän numeron 12/2008. Noin viikkoa myöhemmin, lauantaina 13.12.2008 istuin Nuorisokeskus Wimmassa, Elonkehä ry:n sekä Vihreän Elämänsuojelun liiton, järjestämässä seminaarissa, jonka viimeisenä puhujana oli kalastaja ornitologi Pentti Linkola. Paluuta entiseen ei enää ollut, olin löytänyt laumani. Olin aiemmin yrittänyt etsiä internetin avulla sellaisia kansalaisjärjestöjä, jotka toiminnallaan osoittaisivat, että osanottajien tarkoituksena on tehdä muutakin kuin tutustua tuleviin tyttö ja poikaystäviin glögiä juoden ja pipareita mutustellen, vaikka sellaisessakaan toiminnassa en sinänsä näe mitään pahaa. Ekologisempaa olisi tietenkin lukea suurelle joukolle ääneen kirjaa kynttilänvalossa, ja näin seminaareissa usein tapahtuukin, tosin kynttilät on korvattu energiansäästölampuin... On suositeltavaa ja eduksi edes pinnallisesti tutustua kumppaniinsa ennen kuin tapahtuu kohtalokkaampia yhteenliittymisiä, vaikka ajat toki ovatkin muuttuneet...
Seminaariaamuni käynnistyi hieman vaivalloisesti, koska edellisenä iltana olin tavannut vapaassa illanvietossa ystäviäni kolmen vuoden tauon jälkeen, ”ravintoloinnin” merkeissä, vaan koska käsiteltävänä oli vihdoin aiheita, jotka ovat olleet pääni sisällä epäjärjestyksessä jo monia vuosia, oli nyt syystäkin tarkennettava aisteja ja koetettava kestää pystypäin nautitut hermomyrkyt vaikutuksineen. Ympäristöfilosofian dosentti Leena Vilkka ensimmäisenä puhujana kommentoikin alkoholikeskeistä kulttuuriamme, jossa hermomyrkkyjä ei nautita kulinaarisista, vaan ainakin minun käsittääkseni eskapistisista syistä, oikeanlaisen terapian korvikkeena. Seminaariin en mielestäni ollut menossa hakemaan hyväksyntää olemassaololleni. Uteliaisuuteni ajoi paikalle. Uskoin löytäväni tietoa ja toivoa samansuuntaisten ajatusten kantajien/kannattajien tapaamisesta, mikä on monelle, kuten itsellenikin välttämätöntä vallalla olevan musertavan tasapäistämisen aikana. Syväekologista ”tasapäistämistähän” Suomi on nyt vailla, ei pinnallistamisen ja rahanvallan jatkumisen syöksykierrettä. Mielenterveystilastot puhuvat puolestaan.
Leena Vilkan, sekä poliitikkona ja tekniikan tohtorina tunnetun Eero Paloheimon keskustelunavausten aikana ei mielestäni päässyt syntymään vielä suuriakaan mielipide -eroja yleisön ja puhujien välille, joten keskustelua ei syntynyt, ainakaan odottamassani määrässä. Olin kuullut itse jo monelta taholta, esimerkiksi Kuvataideakatemian ja kuvataiteilija Antti Majavan järjestämällä Antroposeenin taide-luentosarjalla puhuttavan melko perusteellisesti ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista, esimerkiksi tiede – ja ympäristötoimittaja Pasi Toiviaisen taholta, sekä luonnon ja ihmiselon vallalla olevista epätasapainosuhteista Filosofian tohtori, tutkija Ville Lähteeltä, joka vaikuttaa ainakin niin & näin filosofisen aikakauslehden sivuilla. Toki nämä asiat edelleen vaativat jatkuvaa käsittelyä - itsestään muistuttelua, jotta aihepiiri ei valtaväestön mielissä jäisi trendin asteelle. Tapanahan on, että huomio kiinnittyy seuraavaan murheeseen, kun suuret joukot on saatu lakkaamaan kyselemästä vaikeita ”edellisestä”. Kirjailija Antti Nylenin esitys oli partaveitsen terävää suomen kielen täysimittaista hallintaa ja aiheiden käsittelyn ilotulitusta, oikea runsauden sarvi. Puhe tuli suoraan paperilta, eikä se sisältänyt montakaan epäselvyyttä tai ristiriitaa itsensä kanssa ensi kuulemalla. Keskustelijana hän ei kuitenkaan jostain syystä osoittanut taitojaan missään vaiheessa seminaarin aikana, mikä oli minusta todella surullista, koska suurin osa painavista puheenvuoroista oli niin sanottujen vanhojen pierujen esittämiä. Anteeksi ( Pentti ) kielenkäyttöni, mutta vanha pieru nyt vain kuvaa aika hyvin vanhoja pieruja, joissa ei siis ole mitään vikaa ”sinänsä”. Uudet pierut vain olisivat nyt enemmän kuin toivottuja, päästöistään huolimatta.
Pettymystä minussa aiheutti ja aiheuttaa yhä se tyytyväisyys, mikä usein huokuu oikeassa olevan tuomion profeetan kasvoilta, kun kukaan ei pysty todistamaan ennustuksia vääriksi. Tilanne muistuttaa tietokilpailua, jossa voittaja lunastaa oikeutuksensa oikeudellisuudestaan. Valitettavasti tilaisuudessa esiintyneet tuomionpäivän povaajat ovat mielestäni oikeassa. Seminaarissa olleista suurimman osan muodostivat ihmiset, jotka ajattelevat, viimeistään nyt seminaarin jälkeen samansuuntaisesti. Miten seminaarissa puhuttu saataisiin päättäjien päihin? Vihreä Liitto eli Vihreät tuli monasti seminaarin aikana julistetuksi menetetyksi lupaukseksi. Kansalaistottelemattomuudesta tulisi taas kerran nostaa päivänpolttava aihe valtapolitiikan tasolla. Tarvitaan todellinen ideologinen täyskäännös. Syväekologian kannattaja manifestoi rajojaan koetellen kohti yhteiskuntaa ja päämäärää, jossa päätökset tehdään luonnon monimuotoisuutta ja kestävää syväekologiaa toteuttaen. Toivokaamme siis, että Arne Naessin kuolema ( 12. 1. 2009 ) aiheuttaa syväekologisen ideologian valtavan popularisoitumisen, ja koko maailma seuraa hänen esimerkkiään. Yleensähän näin käy kun sankari ja esikuva poistuu keskuudestamme, mutta vasta sitten. Vielä ei ole näkynyt kovinkaan montaa merkkiä siitä, että näin Naessin kohdalla tapahtuisi...
Moni nuori minun lisäksi kokee suurta voimattomuutta, koska ilmassa/vallalla on tunne, että mitään ei ole tehtävissä ja kuitenkin oma ja omien lasten tulevaisuus on mitä enenevässä määrin fataalisti pelissä. Oma ajatukseni Luonnonsuojelupoliiseista, jonka esitin yhtenä tulevaisuuden ammattina, jottei meidän tarvitsisi osallistua työmme kautta kulutushysteriaan tavalla tai toisella, oli monen mielestä ilmeisesti vitsiksi tarkoitettu. Omasta mielestäni se on edelleen lisämietintöjä edellyttävä ajatus ja idea, siitäkin huolimatta, että se syntyi omassa päässäni. Ole hyvä ja ehdota kiitos parempaa ideaa, vaikka useaa kerralla! Ne ihmisoliot, jotka eivät asu urbaanisti päällekkäin julkisilla liikkuen, vaan jotka toivovat/haluavat edelleen olla jatkuvassa, sekä kestävässä yhteydessä luontoon, heistä tulisi kouluttaa halukkaat ammattiin, joka estäisi alhaisoa nelivetoineen sekä mönkijöineen/traktoreineen tuhoamasta sitä vähää metsäluontoa, jota ”meillä” vielä on jäljellä. He varmistaisivat, että edes vähän toivoa toipumisesta sisällyttävät luontoalueet saisivat toipua rauhassa, ilman ihmisen väliin puuttumista. Tätä tavoitetta Ikimetsän ystävät ry. varmasti jo toteuttaa parhain mahdollisin keinoin. Konsolit ja tietokoneet peleineen mielestäni tarjoavat välineurheilijoille riittävästi ajanvietettä. Jos ei jaksa liikkua omalla kehonsisäisellä moottorillaan, ei tarvitse liikkua ollenkaan luonnossa. Esitän hartaan toiveen pelienvalmistajille. Tehkää todellisen tuntuinen, mönkijöillä, moottorikelkoilla ja erävarusteilla, nuotionsytyttämisellä kilpaileva PC/konsoli-peli koko perheelle, jos se vaikka saisi useat pysymään kotonaan. Afrikan mineraaleja kai vielä riittää riistettäväksi..?
Palaan ideaani luonnonsuojelupoliiseista. Nämä luonnon erikoisosaajat koulutetaan tuntemaan luonto kokonaisuudessaan, kasvit ja eläimet perusteellisesti. He valvovat koko floran ja faunan oikeuksia, sekä valistavat niitä, jotka ovat valistusta vailla. Toiminnan rahoittaa valtio verorahoista, silläkin uhalla, että veroja pitäisi kaikkien maksaa, tuloista riippuen enemmän. Tämä tietysti edellyttäisi sitä, että vähäpalkkaiset saisivat ansaitsemansa korvauksen työstään, mikä ei selvästikään toteudu yhteiskunnassamme nyt, esimerkkinä sairaanhoitajien, opettajien tai siistijöiden palkat suhteessa muutamaan muuhun virkaan, joista viime aikoina on kohistu. Luonnonsuojelupoliisin työn kannustimena toimii lupaus työasuntonsa omaksi lunastamisesta, kun henkilö on palvellut riittäväksi katsotun ajan toimessaan. Hän myös perisi käyttöönsä valvontaoikeuden sopivan suuruiseksi koetulta metsätilalta, jolla siis näin ollen hänen eläkeasunto, ”loppusijoituskohde” sijaitsisi. Luonnonsuojelupoliisi toimii tämän vision mukaan syväekologisesti, itse itsensä moottorina, polkupyörällä, suksilla ja soutuveneellä liikkuen, mahdollisuuksien mukaan oman ravintonsa keräten ja tuottaen, kalansa kalastaen. Riistanhoito voitaisiin myös sisällyttää toimeen, jolloin metsästäjien keski-ikä laskisi, määrä kasvaisi ja taito säilyisi, sekä hallinta riistaan pysyisi valtion/meidän käsissä. Ammatti voisi periytyä perheen sisällä, jolloin syntyisi ammattikunta, joka on koko ihmislajin elinkaaren ajan tarpeellinen. Näillä henkilöillä voisi jopa olla lupa käyttää sitä traktorimönkijää, ellei hevosta löytyisi taloudesta...?!
Esimerkiksi tässä esitän havaintoni nyky-yhteiskunnan mielettömyydestä Turun keskustan kello neljän liikenneruuhkassa, jossa näin satojen autojen, jokaisen sisässä 1 kpl matkustaja/kuljettaja-yksikköjä, jonottavan, hitaasti etenevän 10 – 15 min aikana n. 2 kilometrin matkan. Kävellen olisivat kaikki olleet jo kotona. Istuin myös itse auton sisällä, ajatellen seuraavasti. Kaikki yksityisautot tulisi purkaa ja mahdollisuuksien mukaan valmistaa niistä syntyvästä materiaalista raitio ja junavaunuja, sekä kiskoja. Täten tieverkkoja ei tarvittaisi enää nykyisessä laajuudessa, vaan niille voisi rakentaa kiskot. Syntyisi uusi teollisuuden ala, sekä satoja, ellei tuhansia uusia työpaikkoja. Viikkoa myöhemmin satuin lukemaan saman ajatuksen Vihreän Elämänsuojelun liiton verkkosivuilta. Outo sattuma, vai ei? Näissä uusissa julkisissa kulkuneuvoissa ei saisi puhua kännykällä, tai surffata netissä. Kirjojen lukeminen taas ja muiden matkustajien kanssa keskustelu olisi jopa suotavaa. Mielenterveyspalvelujen tarve putoisi näiden toimien johdosta oman arvioni mukaan vähintään puoleen tämänhetkisestä valtakunnallisesti hälyttävästä tilanteesta. Asfalttipinnoitteen, parkkipaikkojen ja muiden turhien rakenteiden purkamiseen tarvittaisiin myös valtavasti uutta väkeä tämän tulevaisuuden vision toteutuessa. Fyysisten ponnistelujen tarve nykyihmisessä on hälyttävä. Miksi muuten ihmiset jumppaavat itsensä hengiltä ”peilisaleissa”?
Kuuntelin, muistaakseni helmikuussa 2009 Yle Radio Yhdestä Thomas Mannin Taikavuori – nimiseen kirjaan pureutuneen keskustelun Lukupiiri- ohjelmasta, jossa dramaturgi Outi Nyytäjä ihmetteli ääneen Hans Castorpin, kirjan päähenkilön sankarillisuutta. Se kun kumpuaa ominaisuudesta arvostella oman ryhmänsä toimia, sisältäpäin. Sellaiseen sankaruuteen on vain harvoilla uskallusta. Liekö tällainen henkilö sitten sankari, se jääköön arvioitavaksi tuonnempana.
Toni Hautamäki
Kuvataiteiden Maisteri
Mäntyharjulla 7.4.2009
tonihau@suomi24.fi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
