Uusien innovaatioiden nerokkuudesta
Miten minä aloitan vapaa-päiväni aamun? Laitan radion päälle ja jatkan sängyssä makaamista. Silmät ovat jo auki, näen puiden oksat ja harmaan syystaivaan, sekä silloin tällöin muutaman linnun halkovan taivaan kantta. Lauantai aamuisin radiossa keskustellaan kirjallisuudesta ja kuunnellaan suuria solisteja. Samalla voi tehdä tulet ja keittää puuron. Kun puuro ja mysli on kammettu alas kurkusta, kahvi on laitettava päälle ja kaivettava tupakit esiin. Sitten avaan kannettavan ja alan kirjoittaa jotakin, jonka tuonnempana pistän eetteriin. Aika pian tekee mieleni lukaista Sanomalehtien verkkojulkaisut ja sähköpostit, sekä avata Facebook.
***
Muutama vuosi sitten meillä ei ollut vielä tietokonetta - tai ainakaan internettiä. Aamu kului ehkä television parissa. Minulle ei ole koskaan luettu satuja, ja siksi en kai ole niitä osannut edes kaivata. Aikuisiällä olen kuitenkin alkanut nauttia kuunnelmien kuuntelemisesta erityisen paljon. Sehän on nerokas viihteen muoto, siitäkin syystä että se aktivoi kuuntelijan mielikuvitusta – ainakin omaani merkittävästi enemmän kuin jos katsoisin saman asian televisiosta. Kirjoilla on tuo lyömätön etu, että ne vaikuttavat jokaiseen kokijaansa eri tavalla, visuaalinen kokemus täytyy olla eri jokaiselle, koska muistimme ovat toisin rakennetut. En väitä, etteikö elokuvan katsominen aiheuttaisi katsojassaan subjektiivisia kokemuksia, vaan kirja jättää mielestäni enemmän mielikuvitukselle varaa henkilökohtaiseen tulkintaan.
***
Me suomalaiset olemme hyvin erikoinen kansa. Osaamme kyllä arvostaa ja arvottaa asioita, vaan tuntuu että ensin jonkun ulkopuolisen tulee osoittaa meille keitä meidän tulisi arvostaa. Puhumattomuus esimerkiksi on vaivannut jokaista sukua aikansa. Kulissit on aina pitänyt pitää pystyssä, tapahtui mitä tahansa, -maine, ulkokuori on pidettävä puhtoisena. Tämä asenne johtaa tilanteeseen, jossa vaikeista asioista ei juuri puhuta, koska silloin ehkä joutuisi katsomaan myös itseään peilistä, jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Olen itse tullut huomautetuksi usein siitä, että olen kovasti äänessä. Jotenkin minusta on muotoutunut se tyyppi, joka käy kaikkien hermoille jatkuvilla kysymyksillään, kun muut haluaisivat siirtyä eteenpäin asiassa. Kehitys kehittyy. Ei voi jäädä paikoilleen. ’Ai miksi ei voi?’ – tekisi mieleni sanoa, että minä jäisin mieluummin tuleen makaamaan, kun alkaisin umpimähkään ampumaan sinne tänne. Yhteen ongelmaan harvoin on vain yhtä oikeaa ratkaisua.
***
Olen yrittänyt ymmärtää yhteisöä nimeltä Facebook -jo kahteen kertaan, elämäni aikana. Ymmärrystä ei ole toistaiseksi syntynyt. Se kehittää itseään jatkuvasti, jotta ymmärtämistä ei tapahtuisi, koska silloinhan kiinnostus lakkaa, kun jonkin asian ymmärtää. Siksi muutos, rahan tulo kapitalistin taskuun lakkaa, jos tulee taantumus. Facebookissa ystäviin yhteyden pitäminen ei alkuhämmennyksen jälkeen olekaan ehkä kovin sujuvaa. Mikä on syötteen tarkoitus? Miten jakaa asioita joista itse iloitsee, kun tietää jo valmiiksi, että individualismin ryvettämä ystäväpiiri ei halua että jaan heidän kanssaan kieroutuneita – tai vääriä mielipiteitäni? Tuntuu siltä että sama puhumattomuuden laki joka on vaivannut kansaamme jo ainakin vuosikymmeniä, on myös Facebook -kansan sairaus. Onko niin, että kun joku oireilee tai sairastuu, se koetaan heti valitettavana asiana, - josta vaietaan usein mieluummin kuin että tarjottaisiin apua. Juuri avun ja vastausten, kontaktien ja ilon jakamisen takia kai yhteisö kuitenkin on elinvoimainen ja aktiivinen. Kulissien on pysyttävä pystyssä, ja helpommin ne pysyvät pystyssä kun jaamme ilojamme, vaan miksi näin? Facebookin ehkä pitäisi lanseerata psykiatrin palveluja sivustoonsa. Vai ovatko he jo siellä?
***
Olen pitkään ihmetellyt, miksi kaktukseni ei ikinä kuki. Hakaniemen Torin vieressä asuessani eräs kukkakauppias äänensävyllään tuntui haukkuvan minut pataluhaksi, kun kerroin ongelmastani. En ollut kuulemma kastellut kaktustani riittävästi, - hänen puheestaan kävi ilmi, että en ehkä osaa lainkaan kastella kukkiani..? Nyt kaktukseni kuitenkin kukkii – olin liikuttua kyyneliin. En ole kastellut kaktustani yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan, vaan nyt se piru vieköön kukkii..? Luonnon innovaatioiden nerokkuudessa on jotain mihin me itse emme pysty. Aika on rahaa vain ihmiselle.
7.11.2009 Toni Hautamäki, Turku
lauantai 7. marraskuuta 2009
Mieleni sairaudesta ja luovuuden sairaudesta
Mieleni sairaudesta ja luovuuden sairaudesta
Otaksun tässä, että joku muukin on havainnut miten useasti sosiaalisissa tilanteissa on syytä pohtia joko omaa tai keskustelukumppaninsa, tai naapurinsa, työtoverinsa – tai vaikka pääministerin mielenterveydellistä tilaa. Jos kukaan muu ei näin ajattele, olen kaiketi itse hyvin sairas – tämä on johtopäätelmä, joka muotoutuu myös ajatuksesta että kun tuo tai tuo ajattelee noin, ja minä taas aivan toisin, niin tuon toisen täytyy olla joko täysin väärässä, tai sairas. Nyt minun on kuitenkin kyseenalaistettava koko edellä esittämäni ajatuskuvio. Suurin osa konflikteista muodostuu väärinymmärryksistä, jotka ovat vältettävissä aurinkoisina päivinä – toisin sanoen silloin kun asiat ovat mallillaan, siedettävällä tolalla. Jos taas olen väsynyt, ärsytetty ja väärinymmärretty, yksinkertaisinkin ongelmatilanne saattaa kärjistyä monimutkaisten umpikujien (=labyrintti) syöveriksi harmaana syysaamuna.
***
Oletan, että maailmamme on nyt sellaisessa tilassa, jossa konfliktien vaara on jatkuvasti kasvamaan päin. Kaikki ne ongelmat joiden kanssa globaalisti ja paikallisesti taistelemme päivittäin, ovat niin monimutkaisia ja suuria yksilön hahmotettavaksi, saatikka ratkaistaviksi, että pienetkin ongelmat työllistävät aivojamme siinä määrin, että ongelmatilanteet yleistyvät sosiaalisessa elämässämme yhä useammin. Pienistäkin pulmista tulee helposti isoja ja hankalia. Silloin ulkopuolisesta saattaa vaikuttaa, että pienen ongelmansa kanssa tuskaileva henkilö on ongelman vähäisyyden johdosta ja sen yksilölle aiheuttamaan tuskaan verrattuna kohtuuttoman tuskainen asioiden tilasta. Jopa hullu, mielisairas. Uskallan tässä väittää, että näin ajatteleva on kuitenkin enemmän väärässä kuin oikeassa. Väkivallan käyttö onkin ilmeisesti yhä hyväksytympää, kun siihen puuttumiseen ei tunnu riittävän edes poliittista tahtoa valtioiden ylimmältä johdolta. Järjen loputtua alkaa väkivalta?
***
Sen lisäksi, että meidän jokaisen täytyy osata kuunnella muita ihmisiä, on meidän myös osattava jakaa huoliamme. Sellaisen ihmisen löytyminen, joka jaksaa kuunnella sinun, tai minun huolia saattaa olla todella pitkän etsinnän tulosta. Välillä minusta tuntuu, että ainut keino on maksaa tuosta palvelusta, tavalla tai toisella. Saattaa toki olla, että kuvittelen itsestäni liikoja, jos väitän, että minä kuuntelen, enkä itse tule kuulluksi. Se mihin tässä tähtään, on että jokainen meistä tarvitsee sekä niitä, joita kuunnella, että niitä jotka kuuntelevat. Vaikuttaa siltä, että nämä kaksi ihmistä harvoin asuvat samassa vartalossa. Psykiatrit käyvät psykologeilla, valmentajat valmennettavina. Likakaivokin tarvitsee toisen likakaivon.
***
Luovia ihmisiä arvostetaan kulttuurissamme kovasti. Varsinkin heitä, jotka ovat onnistuneet myös taloudellisesti taiteenalansa harjoittamisessa. Sitten ovat ne kuolleet suuruudet, jotka tekivät nollabudjetilla mestariteoksia, seinähulluja ja ahdistuneita itse tuhoisia depressiivisiä alkoholisteja – sanalla sanoen hulluja. Heitä jotka eivät koskaan rikastuneet ja joilla ei juuri ollut selkään taputtelijoita, vaan joita arvostamme ehkä vielä enemmän nyt kuin niitä jotka tienaavat miljoonia mutta ovat edelleen hengissä. Paras taiteilija on kuollut taiteilija..? On hyvin vaarallista ajatella, että yksin taiteeseensa keskittymällä – tai kuolemalla lunastaa paikan tuosta autuaasta kerhosta. Pitkään itsekin ajattelin niin että ainut tie nerouteen on kärsimyksen tie, vaan nyt pyrin ajattelemaan toisin – yhä uudestaan ja uudelleen. Saattaa olla, että on vielä pitkä matka siihen, että voin kertoa jollekin elävälle olennolle, mieluummin tietysti toiselle ihmiselle, ilman maksusuoritusta, kaikista huolistani. Minun tulisi jaksaa kuunnella vielä vastapalveluksi kuuntelijaa, vaan siihen asti taidan maalata tauluja ja kirjoittaa päiväkirjaani ja julkaista tekstejä internetissä. Dialogin tarve yhteiskunnassa – tai ainakin minun yhteiskunnassani on huutavan suuri. Keskusteleminen voi olla ympäristöystävällistä...
7.11.2009 Toni Hautamäki, Turku
Otaksun tässä, että joku muukin on havainnut miten useasti sosiaalisissa tilanteissa on syytä pohtia joko omaa tai keskustelukumppaninsa, tai naapurinsa, työtoverinsa – tai vaikka pääministerin mielenterveydellistä tilaa. Jos kukaan muu ei näin ajattele, olen kaiketi itse hyvin sairas – tämä on johtopäätelmä, joka muotoutuu myös ajatuksesta että kun tuo tai tuo ajattelee noin, ja minä taas aivan toisin, niin tuon toisen täytyy olla joko täysin väärässä, tai sairas. Nyt minun on kuitenkin kyseenalaistettava koko edellä esittämäni ajatuskuvio. Suurin osa konflikteista muodostuu väärinymmärryksistä, jotka ovat vältettävissä aurinkoisina päivinä – toisin sanoen silloin kun asiat ovat mallillaan, siedettävällä tolalla. Jos taas olen väsynyt, ärsytetty ja väärinymmärretty, yksinkertaisinkin ongelmatilanne saattaa kärjistyä monimutkaisten umpikujien (=labyrintti) syöveriksi harmaana syysaamuna.
***
Oletan, että maailmamme on nyt sellaisessa tilassa, jossa konfliktien vaara on jatkuvasti kasvamaan päin. Kaikki ne ongelmat joiden kanssa globaalisti ja paikallisesti taistelemme päivittäin, ovat niin monimutkaisia ja suuria yksilön hahmotettavaksi, saatikka ratkaistaviksi, että pienetkin ongelmat työllistävät aivojamme siinä määrin, että ongelmatilanteet yleistyvät sosiaalisessa elämässämme yhä useammin. Pienistäkin pulmista tulee helposti isoja ja hankalia. Silloin ulkopuolisesta saattaa vaikuttaa, että pienen ongelmansa kanssa tuskaileva henkilö on ongelman vähäisyyden johdosta ja sen yksilölle aiheuttamaan tuskaan verrattuna kohtuuttoman tuskainen asioiden tilasta. Jopa hullu, mielisairas. Uskallan tässä väittää, että näin ajatteleva on kuitenkin enemmän väärässä kuin oikeassa. Väkivallan käyttö onkin ilmeisesti yhä hyväksytympää, kun siihen puuttumiseen ei tunnu riittävän edes poliittista tahtoa valtioiden ylimmältä johdolta. Järjen loputtua alkaa väkivalta?
***
Sen lisäksi, että meidän jokaisen täytyy osata kuunnella muita ihmisiä, on meidän myös osattava jakaa huoliamme. Sellaisen ihmisen löytyminen, joka jaksaa kuunnella sinun, tai minun huolia saattaa olla todella pitkän etsinnän tulosta. Välillä minusta tuntuu, että ainut keino on maksaa tuosta palvelusta, tavalla tai toisella. Saattaa toki olla, että kuvittelen itsestäni liikoja, jos väitän, että minä kuuntelen, enkä itse tule kuulluksi. Se mihin tässä tähtään, on että jokainen meistä tarvitsee sekä niitä, joita kuunnella, että niitä jotka kuuntelevat. Vaikuttaa siltä, että nämä kaksi ihmistä harvoin asuvat samassa vartalossa. Psykiatrit käyvät psykologeilla, valmentajat valmennettavina. Likakaivokin tarvitsee toisen likakaivon.
***
Luovia ihmisiä arvostetaan kulttuurissamme kovasti. Varsinkin heitä, jotka ovat onnistuneet myös taloudellisesti taiteenalansa harjoittamisessa. Sitten ovat ne kuolleet suuruudet, jotka tekivät nollabudjetilla mestariteoksia, seinähulluja ja ahdistuneita itse tuhoisia depressiivisiä alkoholisteja – sanalla sanoen hulluja. Heitä jotka eivät koskaan rikastuneet ja joilla ei juuri ollut selkään taputtelijoita, vaan joita arvostamme ehkä vielä enemmän nyt kuin niitä jotka tienaavat miljoonia mutta ovat edelleen hengissä. Paras taiteilija on kuollut taiteilija..? On hyvin vaarallista ajatella, että yksin taiteeseensa keskittymällä – tai kuolemalla lunastaa paikan tuosta autuaasta kerhosta. Pitkään itsekin ajattelin niin että ainut tie nerouteen on kärsimyksen tie, vaan nyt pyrin ajattelemaan toisin – yhä uudestaan ja uudelleen. Saattaa olla, että on vielä pitkä matka siihen, että voin kertoa jollekin elävälle olennolle, mieluummin tietysti toiselle ihmiselle, ilman maksusuoritusta, kaikista huolistani. Minun tulisi jaksaa kuunnella vielä vastapalveluksi kuuntelijaa, vaan siihen asti taidan maalata tauluja ja kirjoittaa päiväkirjaani ja julkaista tekstejä internetissä. Dialogin tarve yhteiskunnassa – tai ainakin minun yhteiskunnassani on huutavan suuri. Keskusteleminen voi olla ympäristöystävällistä...
7.11.2009 Toni Hautamäki, Turku
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
