Taidan kärsiä viher-kirjallisuus-riippuvuudesta. Olen epäillyt sairastavani kyseistä tautia jo pari vuotta, vaan nyt alan ymmärtää sairauttani niin, että pystyn sitä jo jollain tavalla analysoimaan kriittisesti. Huomaan odottavani jatkuvasti uutta kohtaamista ihastumiseni kanssa. Nykyaikainen informaatiotulva? - tekee sen mahdolliseksi yhä useammin ja helpommin.Gary Snyder, Derrick Jensen ja Jared Diamond ovat vahvistaneet viime kuukausina viher-uskoani.
Viherkirjallisuus on usein esteettisesti virheetöntä, kansitaiteeltaan helposti lähestyttävää – huokuvat kierrätyspaperivihreyttään. Muistan vielä miten innoissani olin Risto Isomäestä sairauteni alussa. Nyt minulle ei enää riitä Pasi Toiviainen tai Pentti Linkola, haluan yhä kovempaa kamaa.
Vaikka olen kerännyt yli neljän vuoden ajan aktiivisesti tietoa ilmastonmuutoksesta, ympäristötuhoista, sekä luonnonsuojelusta, yhä edelleen tarvitsen varmistusta asialleni. Ovatko maapallon ekosysteemit todella tuhoutumassa ihmistoiminnan ansiosta? Toisaalta olen alkanut epäillä tätä ns. ekonatsismi-kirjallisuutta kokonaisuudessaan. Moni taitaa elättää itseään tuhoa profetoiden? Samalla minusta tuntuu että lukemieni kirjojen perään kuuluttamaa ihmisen omaan ympäristöönsä suhtautumisen muutosta ei pysty havaitsemaan kulttuurissamme - sen paremmin nyt kuin aiemminkaan, ennen ns. ympäristöheräämisen ja ilmastonmuutoksen aikakautta.
Tilasin itselleni postitse jokin aika sitten syväekologiaa – siitäkin huolimatta että kirjahyllyssä olisi monta lukematonta erinomaista opusta. Miten ihanaa onkaan löytää aina uusi tuhon kapitalismia ja ympäristöhävitystä kuvaava teos? Mieleeni tosin tulee Teemu Mäen kolumni taannoisessa Voima-lehdestä 6/2011 (Natsien peesissä), jossa hän ihmetteli niitä lajitovereitaan, jotka katselevat elokuvia esim. natseista ja heidän kaameista teoistaan. Huomaan itsessäni samoja huolestuttavia piirteitä. Mikä saa minut etsimään jatkuvasti uusia todisteita ihmisen hulluudesta ja tyhmyydestä?
Luultavasti se että ihmiskunnan hulluutta ja tyhmyyttä ei tarvitse etsiä, se hyppää silmille joka käänteessä joka ikinen päivä. Ei tarvitse kuin avata radio tai televisio, ulko-ovi tai internet. Älä avaa, saatat ajatella?! Tällä hetkellä kaikki tuntuvat pohtivan kysymystä mikä oikeastaan meni pieleen alun alkaen? - eikä kukaan tunnu tietävän syytä, (tai sitä ei haluta kuulla), jos joku on sen valmis kertomaan. Suomessa näkyvin ongelma on työttömyys. Taas kerran - lääkitään kuitenkin vain oireita, ei sairauden todellista aiheuttajaa. Nykyajan työttömyyden syynä voitaisiin pitää rakennemuutosta, joka on mahdollistanut perheen molemmat vanhemmat käymään töissä. Näin ollen voisi yksinkertaistetusti väittää, että vapaana olevaa työtä on siitä syystä puolet vähemmän – tai palkkaa ansaitsevia puolet enemmän – rahaa ja kuluttajia on siis myös enemmän kuin esim. 40 vuotta sitten... Turhaa työtä – turhia kulutushyödykkeitä valmistetaan enemmän. Maahanmuuttajat on laitettu tekemään ns. ikävät työt, surkealla palkalla koska ovat siihen pakotetut! – esim. kielitaidottomuutensa johdosta, joten näitä kakka -hommia arvostetaan yhä vähemmän [koska kuka tahansa osaa tehdä sen...] ja työttömyys lisääntyy, koska palkkataso ja työn arvostus vähenee - suhteessa ostovoimaan... ja tukiviidakon avulla voi vapaa-ajan lisäksi netota lähes saman summan kuin paiskimalla kellon ympäri paskaduunia. Kapitalismi lupaa lisää vapaa-aikaa, vaan todellisuudessa se vie viimeisetkin vapaa-ajan rippeet meiltä armotta pois! Viinan ja muiden päihteiden avulla ja voimalla kestämme – ja toisaalta uhraamme vapaa-aikamme ja rahamme/työmme/mielenterveytemme kankkulan kaivoon!
Kokoomus on ollut viime vuosina (AINA!?) aktiivinen lupaamaan lisää työpaikkoja! Todellisuudessa juuri oikeistopuolueet siirtävät tuotantoa – eli töitä halvemman työvoiman maihin, ts. kehitysmaihin, jonne ympäristö – ja muut ongelmat voi ulkoistaa ilman että täytyy koskaan olla vastuussa tekemisistään [UPM, NOKIA !? ect.] – ja työttömyysluvut näin ollen ’meillä’ edelleen kasvavat. Ympäristöongelmien tähden kehitysmaiden alkuperäiskansat ja maasta tai järvistä/joista/meristä elantonsa saavat joutuvat muuttamaan pois pilatuilta alueilta kaupunkeihin, tai paremman toimeentulon toivossa ulkomaille, toisin sanoen meille. Näin ollen työttömyys lisääntyy - sekä meillä että kehitysmaissa. Miten voi olla, että minä, köyhä turhantoimittaja kuvataiteilija osaan päätellä tämän kun taas EU:n suuret johtajat eivät siihen pysty – tai heillä ei ainakaan ole halua tehdä asialle mitään? Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, eikä ketään enää jaksa kiinnostaa köyhien ongelmat – heitä (MEITÄ ON LIIKAA!) – ihmisiä on liikaa!
Maailman ongelmat johtuvat globaalista taloudesta, jonka avain-sanoja ovat ahneus, sorto, ympäristön riistäminen ja raiskaaminen sekä voiton maksimointi, eli RAHAn ja vallan himo!
Oma tapani säilyttää mielenterveyteni on siis syväekologisen kirjallisuuden tilaaminen internetin kautta postilaitosta (EI ITELLAA!) hyödyntäen. Suomenkielellä ei Arne Naessin ajatuksia vielä ole kovinkaan hyvin saatavilla, vaan esim. David Rothenbergin toimittama kirja (Is It Painful to Think?) jossa David haastattelee Arnea helppolukuisesti, on ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos vaikka muut viherkirjallisuuden klassikkoteokset on jo moneen kertaan luetut. Naessin kirja Life’s Philosophy on myös loistava. Naessin käsitys siitä, miten ihmiskunta voisi elää, on niin ihailtavan yksinkertaisen totuudellinen ja viisas, etten usko sitä kenenkään voivan tiivistää pariin lauseeseen. Siksi kerronkin lukijalle vain sen mitä tunnen nyt. Arne Naessin filosofia on eräänlainen huipentuma siitä mihin koko tähänastisen ihmiskunnan historian aikana tehdyllä filosofisella työllä on saatu aikaan. Mikäli maailma tai sinä nyt tarvitsette hyviä neuvoja, Arnella olisi ainakin esittää muutama todella hyvä kysymys.
Ahneuden tai kapitalismin politiikka ja käytäntö – Arnen sanoin tekno-teollistuneet länsimaiset automaton-valtiot [joissa ihminen on alistettu koneeksi] - ovat eräs syy siihen, että maapallon kantokyky ei riitä. Osa kansasta pelkää jo oman hyvinvointinsa? - puolesta. Saavutetuista eduista on hyvin vaikea luopua – saati jakaa niitä. Tälle tunteelle seurausta ovat Suomessa nyt perussuomalaiset niminen ilmiö – vai puolue? Viisikymmentä (vai 70) vuotta sitten Suomi oli kohtalaisen omavarainen maa jossa oli ja eli vielä villiä luontoa. Jokainen joka osaa katsella ympärilleen näkee tuhokapitalismin – tai merkityksettömän työn teettäjien ja tekijöiden aikaansaannokset.
Mikään puolue ei pysty kääntämään kelloa taaksepäin, vaan jotain merkittävää on tehtävä ja pian mikäli haluamme säilyttää elämässämme ilon ja toivon sekä muutaman muun isompikokoisen nisäkäs, lintu ja/tai kala-lajin – puhumattakaan muusta eliöstöstä. Ahneus on pysäytettävä. Itsestä on lähdettävä. Se ken väittää että lasten/talouden hoitaminen kotona, marjojen ja sienten poimiminen ja säilöminen, kansalaisjärjestöissä vaikuttaminen tai kulttuurin tuottaminen – ja ennen kaikkea ympäristön eli LUONNON SUOJELEMINEN! ei ole oikeaa työtä, voi kaiken toivon heittää! Minä olen varmasti ansainnut työttömyyskorvaukseni! Joudunhan yhteisvastuullisesti kärsimään niistä tunnontuskista joita suomalaiset yritykset aiheuttavat meidän kaikkien suomalaisten myötätunnettaviksi nyt ympäri maailmaa – esimerkiksi Uruguayn sademetsissä. Onko minut nyt tavallaan maksettu hiljaiseksi!? Ainut tapa muuttaa maailmaa on muuttaa omaa tapaansa toimia ja ajatella. Kuten Arne toisteli läpi elämänsä: simple in means, rich in ends! [yksinkertaisin keinoin rikkaita saavutuksia!] Seuraavan kerran kun ostat jotain, mieti ensin edes kymmenen sekuntia kelle/mille olet rahasi antamassa. Se ei voi olla liikaa vaadittu.
Toni Hautamäki, Turku, Finland/Suomi
Koti -isä, isänmaan ystävä, ect...
:)
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
Paraisten kalatalous ja ympäristöinstituutti eli nykyinen Ammattiopisto Livian kalatalous ja ympäristöinstituutti
Paraisten kalatalous ja ympäristöinstituutti eli nykyinen Ammattiopisto Livian kalatalous ja ympäristöinstituutti
Minulla oli vuonna 2009 aikaa ja halua sekä olosuhteiden pakko tutustua ympäristökysymyksiin. Olin jo pitkään ollut kiinnostunut ilmastonmuutoksesta sekä ympäristön ja luonnon tilasta.
Samoin minua oli pitkään askarruttanut eräs henkilö, Pentti Linkola nimittäin. Yhteiskunnassammehan on se piirre hyvin vallitseva, että mikäli joku yrittää meitä informoida epäkohdista, hänet leimataan joko hulluksi tai muuten häiriintyneeksi. Linkolasta olin siihen mennessä kuullut epämääräisiä huomautuksia kuten että hän toivoisi ihmiskunnan tuhoutuvan jne. jne..?
Olin vihdoin saanut opintoni Kuvataideakatemiassa valmiiksi ja lähdin Utön saarelle, muistaakseni marraskuussa 2008, jolloin minulla oli aikaa lukea kirjoja. Pystyin tutustumaan Linkolan ajatuksiin kaikessa rauhassa. Eero Alenin Linkolan soutajan päiväkirja ja Voisiko elämä voittaa –teos tuntuivat tuolloin vastaavan sellaisen ajattelun kaipuuseen jota olin tuolloin vailla. Enää en muista mitään kummastakaan kirjasta. Kuitenkin se perusajatus että luonto on yhtä tärkeä kuin ihminen, jolloin sitä tulee arvostaa ja kunnioittaa kuin toista ihmistä (tai itseä) – vertaistaan, on jäänyt mieleeni prinsiippinä josta olen pyrkinyt pitämään kiinni.
Aloitin opiskelut hyvässä ilmapiirissä ja optimistisin ajatuksin osaavien opettajien tukemana Paraisilla syksyllä 2009. Opettelimme tunnistamaan luontoa kokonaisvaltaisesti osaavien ihmisten seurassa ja tunsin saavani koululta juuri sen mitä olin opetussisältöjen kuvauksista lukenut.
Talvella tosin jouduimme kuluttamaan aikaamme puhdetöiden parissa koska luonto nukkui. Kevät sujui myös mukavasti ja ensimmäinen työssä oppiminen lähestyi. Tosin koulun kolme ammattitaitoisinta opettajaa lähtivät lähes samanaikaisesti pois. Pääsin kevääksi saaristoon kuljettamaan lampaita perinnemaisemille. Sain myös palkkaa työstäni, sekä arvokasta työkokemusta ammattilaisen seurassa. Saaristoluonto oli lumoavaa.
Eräs ikävä piirre toisen asteen koulutuksessa kuitenkin on. Poissaoloja joudutaan kyttäämään erityisen tarkasti, koska jotkin opiskelijat ovat koulussa vain saadakseen opintotuen. He asuvat ilmaiseksi asuntolassa ja tuhlaavat jokaisen irtoavan lantin olueen tai muihin päihteisiin. Täysin ymmärrettävää. Yleensä tuollaisessa joukossa ei muuten saa arvostusta muilta opiskelijoilta tai pääse jatkamaan sukua. Tästä kuitenkin valitettavasti kärsivät ne tunnolliset lammasmaiset opiskelijat, jotka esimerkiksi sairastuvat, tai joutuvat perhesyistä olemaan pois ’kenttäkurssi’ -tyyppisiltä retkiltä, joita on mahdoton korvata myöhemmin. Esimerkiksi minun lähes 100% läsnäoloni ei riittänyt tyydyttämään opettajani natsi-vaistoja, vaan jouduin suorittamaan kouluni ilman poissaoloja, luvallisia tai luvattomia.
Toinen epäkohta opinnoissa on työssä oppimisjaksot, joista ei voida maksaa palkkaa opiskelijoille. Niitä oli 2 vuoden opintojen aikana 5 kpl 1 kk jaksoja. Monet työssä oppimispaikat olettavat että opiskelija tekee saman työn kuin normaali työssäkävijä. Miksi joku täysissä järjen ja ruumin voimissa oleva henkilö tekisi näin?! Klo 7- 15 raskasta ulkotyötä ilman korvausta ja ruokaa, kiinnostaako? Tuntuukin siltä että koko toisen asteen työssä oppimiskäytäntö on valtion keino saada ilmaisia työntekijöitä (ts. joitain hölmöjä) tekemään likainen työ. Työssä oppimispaikat ovat tämän ymmärtäneet, ja siksi teettävätkin kaikkein raskaimmat työt näillä aivottomilla apinoilla – lampailla jotka alistuvat tähän hölmöyteen. Itse ilmaisin kyllä tyytymättömyyteni asioiden tilaan joka kerta sekä työnantajalle että opettajalleni näiden työssä oppimisjaksojen aikana. Taisin oppia työstä olennaisimman liian nopeasti? Minua ei edes kiinnosta työllistyä sellaiseen työpaikkaan joka toimii eettisesti näin epäoikeudenmukaisesti.
Koulutuksen hyödyistä voin sanoa, että lajituntemusta olen saanut. Se on tosin omasta viitsimisestä kaikkein eniten kiinni, = asia joka on tosin itsestään selvyys. Vinkkinä kaikille niille jotka luulevat näin pääsevänsä luonnonsuojelullisiin töihin johonkin mukavaan virastoon jossa on hyvä työilmapiiri ja mukavat työkaverit - vihje heille jotka luulevat että luonnon hyötykäyttö-ajattelu rajoittuu vain suuryhtiöihin, älä hae opiskelemaan luontoalalle, ellet ole valmis suhtautumaan luontoon pelkkänä resurssina. Mikäli nautit huonosta työilmapiiristä ja selkään puukottamisen mentaliteetista sekä oman edun tavoittelusta, tähtää korkealle, ryhdy ammattilaiseksi. Omaa työtään ei kannata millään alalla tehdä intohimoisesti ja vain kaikkien parasta ajatellen koska se koetaan naiviksi sinisilmäisyydeksi tai lapsellisuudeksi. Ilmaiseksi talkoohengessä, älä tee mitään, ellei se hyödytä sinua itseäsi. Sehän on tyhmyyttä! Kannattaa luottaa kun ammattilainen puhuu. Hän tietää! Luonnon mysteerit on ihmisen hallittavissa, hän on ne kaikki itselleen selvittänyt. Siksi hän voi niitä rajattomasti hyödyntää. Kaikki on jo tutkittu. Nyt voidaan valjastaa. Ryhdytään töihin! Arvomaailma on siis täysin nurinkurinen. Sahataan sitä oksaa poikki jolla istutaan, moottorisahalla, jotta saadaan nopeasti!
Onneksi minulla oli kuitenkin opintojen aikana riittävästi aikaa lukea ja saada tukea oman ajatteluni ylläpitämiseksi. Olen oppinut Yrjö Kalliselta, Dalai Lamalta, Arne Naessilta ja Gary Snyderiltä luonnosta ja ihmisestä aika paljon enemmän kuin mitä mikään koulu voisi koskaan opettaa, tai ehkä onkin niin että näiden asioiden yhtäaikaisuus ja kontrasti on opettanut minulle jotain vielä paljon tärkeämpää. Valmistuin koulusta 31.5.2011. Todistus saapui postiin lähes kuukautta myöhemmin...
Toni Hautamäki
Kuvataiteilija, ympäristöhoitaja
Turku
kesäkuu
2011
Minulla oli vuonna 2009 aikaa ja halua sekä olosuhteiden pakko tutustua ympäristökysymyksiin. Olin jo pitkään ollut kiinnostunut ilmastonmuutoksesta sekä ympäristön ja luonnon tilasta.
Samoin minua oli pitkään askarruttanut eräs henkilö, Pentti Linkola nimittäin. Yhteiskunnassammehan on se piirre hyvin vallitseva, että mikäli joku yrittää meitä informoida epäkohdista, hänet leimataan joko hulluksi tai muuten häiriintyneeksi. Linkolasta olin siihen mennessä kuullut epämääräisiä huomautuksia kuten että hän toivoisi ihmiskunnan tuhoutuvan jne. jne..?
Olin vihdoin saanut opintoni Kuvataideakatemiassa valmiiksi ja lähdin Utön saarelle, muistaakseni marraskuussa 2008, jolloin minulla oli aikaa lukea kirjoja. Pystyin tutustumaan Linkolan ajatuksiin kaikessa rauhassa. Eero Alenin Linkolan soutajan päiväkirja ja Voisiko elämä voittaa –teos tuntuivat tuolloin vastaavan sellaisen ajattelun kaipuuseen jota olin tuolloin vailla. Enää en muista mitään kummastakaan kirjasta. Kuitenkin se perusajatus että luonto on yhtä tärkeä kuin ihminen, jolloin sitä tulee arvostaa ja kunnioittaa kuin toista ihmistä (tai itseä) – vertaistaan, on jäänyt mieleeni prinsiippinä josta olen pyrkinyt pitämään kiinni.
Aloitin opiskelut hyvässä ilmapiirissä ja optimistisin ajatuksin osaavien opettajien tukemana Paraisilla syksyllä 2009. Opettelimme tunnistamaan luontoa kokonaisvaltaisesti osaavien ihmisten seurassa ja tunsin saavani koululta juuri sen mitä olin opetussisältöjen kuvauksista lukenut.
Talvella tosin jouduimme kuluttamaan aikaamme puhdetöiden parissa koska luonto nukkui. Kevät sujui myös mukavasti ja ensimmäinen työssä oppiminen lähestyi. Tosin koulun kolme ammattitaitoisinta opettajaa lähtivät lähes samanaikaisesti pois. Pääsin kevääksi saaristoon kuljettamaan lampaita perinnemaisemille. Sain myös palkkaa työstäni, sekä arvokasta työkokemusta ammattilaisen seurassa. Saaristoluonto oli lumoavaa.
Eräs ikävä piirre toisen asteen koulutuksessa kuitenkin on. Poissaoloja joudutaan kyttäämään erityisen tarkasti, koska jotkin opiskelijat ovat koulussa vain saadakseen opintotuen. He asuvat ilmaiseksi asuntolassa ja tuhlaavat jokaisen irtoavan lantin olueen tai muihin päihteisiin. Täysin ymmärrettävää. Yleensä tuollaisessa joukossa ei muuten saa arvostusta muilta opiskelijoilta tai pääse jatkamaan sukua. Tästä kuitenkin valitettavasti kärsivät ne tunnolliset lammasmaiset opiskelijat, jotka esimerkiksi sairastuvat, tai joutuvat perhesyistä olemaan pois ’kenttäkurssi’ -tyyppisiltä retkiltä, joita on mahdoton korvata myöhemmin. Esimerkiksi minun lähes 100% läsnäoloni ei riittänyt tyydyttämään opettajani natsi-vaistoja, vaan jouduin suorittamaan kouluni ilman poissaoloja, luvallisia tai luvattomia.
Toinen epäkohta opinnoissa on työssä oppimisjaksot, joista ei voida maksaa palkkaa opiskelijoille. Niitä oli 2 vuoden opintojen aikana 5 kpl 1 kk jaksoja. Monet työssä oppimispaikat olettavat että opiskelija tekee saman työn kuin normaali työssäkävijä. Miksi joku täysissä järjen ja ruumin voimissa oleva henkilö tekisi näin?! Klo 7- 15 raskasta ulkotyötä ilman korvausta ja ruokaa, kiinnostaako? Tuntuukin siltä että koko toisen asteen työssä oppimiskäytäntö on valtion keino saada ilmaisia työntekijöitä (ts. joitain hölmöjä) tekemään likainen työ. Työssä oppimispaikat ovat tämän ymmärtäneet, ja siksi teettävätkin kaikkein raskaimmat työt näillä aivottomilla apinoilla – lampailla jotka alistuvat tähän hölmöyteen. Itse ilmaisin kyllä tyytymättömyyteni asioiden tilaan joka kerta sekä työnantajalle että opettajalleni näiden työssä oppimisjaksojen aikana. Taisin oppia työstä olennaisimman liian nopeasti? Minua ei edes kiinnosta työllistyä sellaiseen työpaikkaan joka toimii eettisesti näin epäoikeudenmukaisesti.
Koulutuksen hyödyistä voin sanoa, että lajituntemusta olen saanut. Se on tosin omasta viitsimisestä kaikkein eniten kiinni, = asia joka on tosin itsestään selvyys. Vinkkinä kaikille niille jotka luulevat näin pääsevänsä luonnonsuojelullisiin töihin johonkin mukavaan virastoon jossa on hyvä työilmapiiri ja mukavat työkaverit - vihje heille jotka luulevat että luonnon hyötykäyttö-ajattelu rajoittuu vain suuryhtiöihin, älä hae opiskelemaan luontoalalle, ellet ole valmis suhtautumaan luontoon pelkkänä resurssina. Mikäli nautit huonosta työilmapiiristä ja selkään puukottamisen mentaliteetista sekä oman edun tavoittelusta, tähtää korkealle, ryhdy ammattilaiseksi. Omaa työtään ei kannata millään alalla tehdä intohimoisesti ja vain kaikkien parasta ajatellen koska se koetaan naiviksi sinisilmäisyydeksi tai lapsellisuudeksi. Ilmaiseksi talkoohengessä, älä tee mitään, ellei se hyödytä sinua itseäsi. Sehän on tyhmyyttä! Kannattaa luottaa kun ammattilainen puhuu. Hän tietää! Luonnon mysteerit on ihmisen hallittavissa, hän on ne kaikki itselleen selvittänyt. Siksi hän voi niitä rajattomasti hyödyntää. Kaikki on jo tutkittu. Nyt voidaan valjastaa. Ryhdytään töihin! Arvomaailma on siis täysin nurinkurinen. Sahataan sitä oksaa poikki jolla istutaan, moottorisahalla, jotta saadaan nopeasti!
Onneksi minulla oli kuitenkin opintojen aikana riittävästi aikaa lukea ja saada tukea oman ajatteluni ylläpitämiseksi. Olen oppinut Yrjö Kalliselta, Dalai Lamalta, Arne Naessilta ja Gary Snyderiltä luonnosta ja ihmisestä aika paljon enemmän kuin mitä mikään koulu voisi koskaan opettaa, tai ehkä onkin niin että näiden asioiden yhtäaikaisuus ja kontrasti on opettanut minulle jotain vielä paljon tärkeämpää. Valmistuin koulusta 31.5.2011. Todistus saapui postiin lähes kuukautta myöhemmin...
Toni Hautamäki
Kuvataiteilija, ympäristöhoitaja
Turku
kesäkuu
2011
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
Ihminen on toiselle tonnikala..? - Kirjallisuudesta ym.
Olen hämmentyneenä lukenut kahta hyvin mielenkiintoista kirjaa viime viikkojen ajan – siellä ja sieltä, täällä ja täältä pätkittäin, - ja välillä melkoisten häiritsevien tekijöiden alistamana, esimerkiksi linja-autossa, mutta kuitenkin, todetakseni, että ei meillä kai kovin paljoa ole toivoa jäljellä sen puolesta että ihminen muuttaisi toimensa ympäristön kannalta suotuisaksi, että ns. kestävä kehitys saisi aikaan sen ettei ihminen hukkuisi omien toimiensa vaikutuksiin. Hannu Salaman ’tuore’ kirja Sydän paikallaan on piristävää vaikkakin kovin vaikeaselkoista luettavaa. En suosittele sitä ruuhkabussissa tavattavaksi, vaikka itse jouduinkin koettelemaan keskittymiskykyäni juuri edellä mainitulla tavalla. Vanha ystävä oli laittanut Facebook [sosiaaliseen mediaan] vinkin/linkin Ylen aamuteeveessä esitetyyn kirjailija-haastatteluun, jonka innoittamana tartuin tähän kirjauutuuteen.
Salama kirjoittaa kirjassaan siitä samasta mistä olen itse nyt ollut tietoisesti kiinnostunut ja tuskissani vähintään 3 vuoden ajan ja joka on ilmeisesti ahdistanut minua jo n. 10 ellei 15 vuotta, eli [ROISTO]kapitalistisen yhteiskuntamuodon kaikkivoipaisen läpitunkevasta vaikutuksesta länsimaisen ihmisen elämään ja sen merkityksestä psyykeen sekä ympäristöön [sama asia?]. Haastattelussa Salama mainitsee Pekka Nuortevan, Pentti Linkolan sekä Eero Paloheimon nimeltä henkilöinä, joiden sanomisia hän ilmeisesti arvostaa, omiensa lisäksi. Muu kaikki tuntuu suomessa olevan monien muidenkin asioiden lisäksi päin persettä. Olemme useiden mielestä, minunkin, siinä pisteessä että jokin suuri muutos pitäisi tapahtua – maailman laajuisesti, edes Euroopan, jotta saisimme pelastettua sen, mikä pelastettavissa on. Hannu Salama jaksaa vielä uskoa siihen että nuoremmat ihmiset saavat tuon muutoksen aikaan, että he näkevät kaiken tämän viihteen ja hössötyksen läpi ja tarttuvat toimeen.
Monet tahot pohtivat nyt kovasti sitä mitä oikeastaan pitäisi tehdä. Degrowth -liike on kaiketi saanut aika paljon huomiota osakseen, vaan siitä on tavallisen kaduntallaajaan vaikea ottaa selkoa. Olen itse uhrannut viimeisestä kahdesta vuodestani aivan liian paljon aikaa tuon saman kysymyksen pohdiskeluun. Suurin osa meistä ei halua lopettaa elämästä nauttimistaan, vaikka kuitenkin ainakin minusta tuntuu siltä, että kovin harva ihan oikeasti elämästään nauttii, vaikka saakin joka päivä lihaa pöytään ja viihdettä tajuntaan yhä kiihtyvämmällä tahdilla. Mineraalien sekä proteiinien tähän asti saatavilla olleet lähteet ovat kuitenkin ehtymässä maailmasta, ellemme siirry hyönteisten syöntiin ja avaruuslentojen avulla resurssien hankintaan, luonnonvaramme loppuvat nykytietämyksen mukaan tällä kulutustahdilla ennen vuotta 2050.
Luen paraikaa myös Jacques-Yves Cousteausta kertovaa kirjaa Ihminen, orkidea ja mustekala. Se on erinomainen kertomus ainakin maailman merten ekosysteemeistä, niiden herkkyydestä ja katoavaisuudesta. Onhan siinä liikuttavia kuvauksia lajien monimuotoisuudesta ja kauneudestakin, sekä ihmisen kekseliäisyydestä, vaan samalla ahdistavia selontekoja myös meidän tuhovoimastamme. On kiehtovaa pohtia miten maailmaa voisi muuttaa, vaan äärimmäisen turhauttavaa huomata kuinka ’yksin’ tuon ajattelun kanssa on ja miten mahdottomalta tuntuu että tulevat sukupolvet todella alkaisivat suojella luontoa sen armottoman hyväksikäytön sijaan. Me emme luovu saavutetuista eduistamme, ja juuri tuohon perustuu oman tuhomme täysmittaisuus. Länsimaisen ’sivistyksen’ mukana meihin on sisään istutettu viihteen kuluttamisen geeni, joka ei tyydy enää vain televisioon ja karkkiin. Kehomme huutavat kuorossa yhä kovempien päihteiden perään. Miksi näin on? Miksi tarvitsemme koko ajan kovempia ’aineita’ tyydyttääksemme viihdyttyvyydentarvettamme? Ilmeisesti, koska emme kestä tunnetta siitä, että jollain toisella on jossain toisaalla kivempaa kuin minulla tässä ja nyt. Jossain on aina paremmat bileet käynnissä. Jossain toisaalla on aina parempi meininki kuin minulla tässä...
Onko tosiaan niin että vain kuluttaminen voi tehdä onnelliseksi? Jaques Cousteaun kirjaa Ihminen, orkidea ja mustekalaa lukiessa tulen vakuuttuneeksi että kuluttaminen päinvastoin tekee meidät entistä surullisemmiksi. Samalla kun iloitsemme saamastamme tavarasta, jos emme muuten niin alitajuisesti, ymmärrämme tekojemme merkitykset, riistomme vaikutukset. Syömme tonnikalaa hyvällä ruokahalulla, vaan samalla syvällä sielussamme tunnemme ahdistusta koska tiedämme että syömämme otus on osa sitä kokonaisuutta johon itse kuulumme, osa elonkehää jossa kaikki on yhteistä, jossa jokainen olio on vuorovaikutuksessa toinen toiseensa. Syömme itse itseämme, sahaamme sitä oksaa poikki jolla istumme.
Miksi sitten haluan ajatella asioita jotka johtavat ahdistumiseen? Miksi en vain yksinkertaisesti nauti elämästä ja jätä murehtimista niille jotka voivat tehdä asialle jotain, esimerkiksi poliitikoille tai presidenteille? Yhteiskunnallisille vaikuttajille? EU:lle?! Koska mieleni tarvitsee tietoa siitä miten voisin toimia ihmisenä yhä paremmin ja paremmin elonkehää kunnioittaen ja arvostaen, ympäristöäni tuhoamatta ja sen perintöä vaalien, niin että jälkipolvetkin voivat siitä nauttia niin kuin minä nyt tai vielä monimuotoisemmin, koska me ja minä ymmärsimme tarttua toimeen ja ajatella läpi ne raskaat ajatukset joiden johdosta välillä kävimme läpi lähes tukahduttavan raskaat ajatukset. Toisinaan ajattelen, että koska en päihdytä aivojani kaikella sillä ’viihteellä’ mitä maailmasta olisi saatavilla, päihdytän juuri siksi mieleni kaikella sillä tiedolla jota voin saada maailman pahuudesta. Katsellessani Zeitgeist [moving forward] –elokuvaa, viihdytän itseäni katselemalla rautalankamallia siitä minkä jo olen ymmärtänyt, viihdyttääkseni itseäni?. Syy miksi minun pitää tietää tai nähdä on itselleni mysteeri? Tiedon avulla voin vaikuttaa lähipiiriini? Asioita on vielä pelastettavissa jos toimimme nyt. Mikäli jäämme odottamaan että ongelmat korjaantuisivat itsestään, tulemme huomaamme että odotuksemme oli turhaa. Joka aamu on avattava silmänsä uudelleen sille mikä vaatii huomiomme. Sille mikä luulee pääsevänsä rikkeistään olankohautuksella. Ihminen on toiselle susi, ja suurin osa meistä tarttuu mahdollisuuteen sen osuttua kohdalle, kun tietää ettei koskaan tule jäämään kiinni teostaan. Puolen valitseminen on vaikeaa, vaan kun sen on tehnyt ja on päätöksestään vakuuttunut, elämä on paljon helpompaa. Kenen joukoissa minä/sinä seisot?
Hengästyin lukemastani siinä määrin että, lopuksi haluan ilmaista vielä kiitollisuuteni Antti Immoselle [lukuvinkki] joka on tehnyt uuden suomennoksen Henry David Thoreaun klassikosta Walden Elämää metsässä. Tuossa kirjassa mieli lepää. Vaan en jaksa silti olla päivittelemättä yhä uudelleen sitä, miten paljon meillä on tietoa siitä miten meidän ihmisinä tulisi maailmassa olla ja elää, vaan miten huonosti me tämän jo annetun tiedon hallitsemme. Miten vähän arvostamme sitä että joku on sen työn jo tehnyt, meidän puolestamme. Miksi emme kuuntele heitä jotka yrittävät auttaa?
Ystävällisin terveisin: Toni Hautamäki
Kuvataiteilija
vapaaehtoistyöntekijä
opiskelija, ym.
19.11.2010 – 6.2.2011 Turku, Finland
Salama kirjoittaa kirjassaan siitä samasta mistä olen itse nyt ollut tietoisesti kiinnostunut ja tuskissani vähintään 3 vuoden ajan ja joka on ilmeisesti ahdistanut minua jo n. 10 ellei 15 vuotta, eli [ROISTO]kapitalistisen yhteiskuntamuodon kaikkivoipaisen läpitunkevasta vaikutuksesta länsimaisen ihmisen elämään ja sen merkityksestä psyykeen sekä ympäristöön [sama asia?]. Haastattelussa Salama mainitsee Pekka Nuortevan, Pentti Linkolan sekä Eero Paloheimon nimeltä henkilöinä, joiden sanomisia hän ilmeisesti arvostaa, omiensa lisäksi. Muu kaikki tuntuu suomessa olevan monien muidenkin asioiden lisäksi päin persettä. Olemme useiden mielestä, minunkin, siinä pisteessä että jokin suuri muutos pitäisi tapahtua – maailman laajuisesti, edes Euroopan, jotta saisimme pelastettua sen, mikä pelastettavissa on. Hannu Salama jaksaa vielä uskoa siihen että nuoremmat ihmiset saavat tuon muutoksen aikaan, että he näkevät kaiken tämän viihteen ja hössötyksen läpi ja tarttuvat toimeen.
Monet tahot pohtivat nyt kovasti sitä mitä oikeastaan pitäisi tehdä. Degrowth -liike on kaiketi saanut aika paljon huomiota osakseen, vaan siitä on tavallisen kaduntallaajaan vaikea ottaa selkoa. Olen itse uhrannut viimeisestä kahdesta vuodestani aivan liian paljon aikaa tuon saman kysymyksen pohdiskeluun. Suurin osa meistä ei halua lopettaa elämästä nauttimistaan, vaikka kuitenkin ainakin minusta tuntuu siltä, että kovin harva ihan oikeasti elämästään nauttii, vaikka saakin joka päivä lihaa pöytään ja viihdettä tajuntaan yhä kiihtyvämmällä tahdilla. Mineraalien sekä proteiinien tähän asti saatavilla olleet lähteet ovat kuitenkin ehtymässä maailmasta, ellemme siirry hyönteisten syöntiin ja avaruuslentojen avulla resurssien hankintaan, luonnonvaramme loppuvat nykytietämyksen mukaan tällä kulutustahdilla ennen vuotta 2050.
Luen paraikaa myös Jacques-Yves Cousteausta kertovaa kirjaa Ihminen, orkidea ja mustekala. Se on erinomainen kertomus ainakin maailman merten ekosysteemeistä, niiden herkkyydestä ja katoavaisuudesta. Onhan siinä liikuttavia kuvauksia lajien monimuotoisuudesta ja kauneudestakin, sekä ihmisen kekseliäisyydestä, vaan samalla ahdistavia selontekoja myös meidän tuhovoimastamme. On kiehtovaa pohtia miten maailmaa voisi muuttaa, vaan äärimmäisen turhauttavaa huomata kuinka ’yksin’ tuon ajattelun kanssa on ja miten mahdottomalta tuntuu että tulevat sukupolvet todella alkaisivat suojella luontoa sen armottoman hyväksikäytön sijaan. Me emme luovu saavutetuista eduistamme, ja juuri tuohon perustuu oman tuhomme täysmittaisuus. Länsimaisen ’sivistyksen’ mukana meihin on sisään istutettu viihteen kuluttamisen geeni, joka ei tyydy enää vain televisioon ja karkkiin. Kehomme huutavat kuorossa yhä kovempien päihteiden perään. Miksi näin on? Miksi tarvitsemme koko ajan kovempia ’aineita’ tyydyttääksemme viihdyttyvyydentarvettamme? Ilmeisesti, koska emme kestä tunnetta siitä, että jollain toisella on jossain toisaalla kivempaa kuin minulla tässä ja nyt. Jossain on aina paremmat bileet käynnissä. Jossain toisaalla on aina parempi meininki kuin minulla tässä...
Onko tosiaan niin että vain kuluttaminen voi tehdä onnelliseksi? Jaques Cousteaun kirjaa Ihminen, orkidea ja mustekalaa lukiessa tulen vakuuttuneeksi että kuluttaminen päinvastoin tekee meidät entistä surullisemmiksi. Samalla kun iloitsemme saamastamme tavarasta, jos emme muuten niin alitajuisesti, ymmärrämme tekojemme merkitykset, riistomme vaikutukset. Syömme tonnikalaa hyvällä ruokahalulla, vaan samalla syvällä sielussamme tunnemme ahdistusta koska tiedämme että syömämme otus on osa sitä kokonaisuutta johon itse kuulumme, osa elonkehää jossa kaikki on yhteistä, jossa jokainen olio on vuorovaikutuksessa toinen toiseensa. Syömme itse itseämme, sahaamme sitä oksaa poikki jolla istumme.
Miksi sitten haluan ajatella asioita jotka johtavat ahdistumiseen? Miksi en vain yksinkertaisesti nauti elämästä ja jätä murehtimista niille jotka voivat tehdä asialle jotain, esimerkiksi poliitikoille tai presidenteille? Yhteiskunnallisille vaikuttajille? EU:lle?! Koska mieleni tarvitsee tietoa siitä miten voisin toimia ihmisenä yhä paremmin ja paremmin elonkehää kunnioittaen ja arvostaen, ympäristöäni tuhoamatta ja sen perintöä vaalien, niin että jälkipolvetkin voivat siitä nauttia niin kuin minä nyt tai vielä monimuotoisemmin, koska me ja minä ymmärsimme tarttua toimeen ja ajatella läpi ne raskaat ajatukset joiden johdosta välillä kävimme läpi lähes tukahduttavan raskaat ajatukset. Toisinaan ajattelen, että koska en päihdytä aivojani kaikella sillä ’viihteellä’ mitä maailmasta olisi saatavilla, päihdytän juuri siksi mieleni kaikella sillä tiedolla jota voin saada maailman pahuudesta. Katsellessani Zeitgeist [moving forward] –elokuvaa, viihdytän itseäni katselemalla rautalankamallia siitä minkä jo olen ymmärtänyt, viihdyttääkseni itseäni?. Syy miksi minun pitää tietää tai nähdä on itselleni mysteeri? Tiedon avulla voin vaikuttaa lähipiiriini? Asioita on vielä pelastettavissa jos toimimme nyt. Mikäli jäämme odottamaan että ongelmat korjaantuisivat itsestään, tulemme huomaamme että odotuksemme oli turhaa. Joka aamu on avattava silmänsä uudelleen sille mikä vaatii huomiomme. Sille mikä luulee pääsevänsä rikkeistään olankohautuksella. Ihminen on toiselle susi, ja suurin osa meistä tarttuu mahdollisuuteen sen osuttua kohdalle, kun tietää ettei koskaan tule jäämään kiinni teostaan. Puolen valitseminen on vaikeaa, vaan kun sen on tehnyt ja on päätöksestään vakuuttunut, elämä on paljon helpompaa. Kenen joukoissa minä/sinä seisot?
Hengästyin lukemastani siinä määrin että, lopuksi haluan ilmaista vielä kiitollisuuteni Antti Immoselle [lukuvinkki] joka on tehnyt uuden suomennoksen Henry David Thoreaun klassikosta Walden Elämää metsässä. Tuossa kirjassa mieli lepää. Vaan en jaksa silti olla päivittelemättä yhä uudelleen sitä, miten paljon meillä on tietoa siitä miten meidän ihmisinä tulisi maailmassa olla ja elää, vaan miten huonosti me tämän jo annetun tiedon hallitsemme. Miten vähän arvostamme sitä että joku on sen työn jo tehnyt, meidän puolestamme. Miksi emme kuuntele heitä jotka yrittävät auttaa?
Ystävällisin terveisin: Toni Hautamäki
Kuvataiteilija
vapaaehtoistyöntekijä
opiskelija, ym.
19.11.2010 – 6.2.2011 Turku, Finland
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
